Tässä illalla tuli mielen päälle surffailla huvikseen netissä ja ykskaks hoksasin itseni lukemassa omaa blogiani. Taisi olla siinä parisen vuotta sitten sinne laitettu jokin tyhjänpäiväinen kirjoitus, ja olin unohtanut tämän sielunpurkupaikan aivan tyystin.

Oi niitä aikoja. Elämä on muuttunut kovasti sen jälkeen. Ei ole enää Isoa Punaista eikä Pikkumustaa tallissa, sillä molemmat laiduntavat nyt vihreämmillä laitumilla. Vuoden välein ne siirtyivät ajasta ikuisuuteen, Pikkumusta ensin ja sitten Iso Punainen. Minä jouduin molempien jälkeen totuttelemaan hevosettomaan elämään ja keräämään surusta sirpaleina olevan elämäni kasaan. Ja vaikka ymmärrän, että myös luopuminen on rakkautta, en käsitä miten pystyin soittamaan eläinlääkärille kummankin kohdalla sen viimeisen puhelun ja pyytämään, että lopettaisi ison ystäväni sydämenlyönnit. Vaikka tietoinen  puoli minusta ymmärsi, että Pikkumustan elimistö ei enää jaksanut - sydän oli lyönyt jo liki 30 vuotta, ja oli jo sekin väsynyt - ja vuotta myöhemmin sitten, kun seisoin sen tosiasian edessä, ettei Ison Punaiseni jalka enää parantuisi, en silti ole päässyt surusta ja ikävästä yli. Vielä puoli vuotta viimeisen hörinän hävittyä löysin itseni pukemasta aamukuuden aikaan vaatteita päälleni aamutalleille mennäkseni - niinhän olin viimeiset 15 vuotta tehnyt. Tunne oli kuin sangollinen jääkylmää vettä niskaan kun tajusi, että voithan sinä talliin mennä, mutta pimeää siellä olisi ja tyhjää. Ei olisi hevosentuoksua, ei aamuhörinää eikä turpaa, joka hamuaa taskuja leipäpalan toivossa. Ei olisi enää rauhallisuutta huokuvaa, hevosentuoksuista kylkeä, heinänrouskutusta eikä sitä, jonka kaulaan sai painaa naamansa ja itkeä pahan mielen pois. Siellä olisi vain ensimmäisenä talvena tyhjäksi jääneeseen talliin muuttanut kärppä. Molemmat tammuskat nukkuvat nyt ikiuntaan metsän laidassa, pala sydämestäni kummallakin mukanaan.

Ja kun nyt katselen lattialla jaloissani kuorsaavaa Räyhää, joka silloin tätä blogia aloittaessani oli nuori ja virkeä, sitä tarvitsisi tosiaan sitä lohtua. Räyhällä on viimeinen kesä menossa; saksalainen Max von Stephanitz ei osannut jalostaa ylivertaisesta saksanpaimenkoirasta ihmisiän verran elävää, vaikka loputtoman uskollisen siitä saikin. Räyhä hyppäisi puolestani vaikka kiehuvaan laavaan. Räyhän ennen niin kirkkaita silmiä samentaa nyt vanhuuden alkava kaihi, entinen salamavauhti on vaihtunut hitaaksi köpöttelyksi ja ruokahalukin on toisinaan hukassa. Eläinlääkärin mukaan Räyhällä ei ole kipuja, mutta elämänpolkunsa viimeisiä kilometrejä se taivaltaa. Itkin jo yhden illan lohdutonta menettämisen tuskaa, kun Räyhälle niin rakkaat uintireissut väsyttävät sen koko illaksi eikä se viitsi enää lähteä iltalenkeillekään mukaan, vaan jää talon nurkalle odottamaan paluutani - satoi tai paistoi. Kun sydän on säpäleinä jo hevosten lähdöstä, tuntuu ettei enempää enää kestäisi. Yli kymmenen vuotta koiran elämässä on kuitenkin paljon; mieli Räyhällä on virkeä, pallojensa kanssa se peuhaa ja komentelee muita karvaisia lajikumppaneitaan.

Jotain iloistakin kuitenkin. Reilu vuosi sitten meille muutti Vanupää, hiukan erirotuinen kuin Räyhä, mutta melkein sama kuitenkin. Narisija marulaukku, jolla on tirinät ja kurinat joka asiaan valmiina, joka kantelee tavarat piiloon ja tapaa käydä aamukolmelta perhosjahdissa näin kesäisin ja nukkuu selällään napa taivasta kohti ja jalat levällään kuin Reeberbahnin neitokaiset. Vanupään kanssa on käyty pari kertaa missikisoissakin. Siellä peräkylän pimu on heittäytynyt sivistyneeksi lajinsa edustajaksi ja tyhjentänyt palkintopöydän hyllyn päällystä koristamaan. Ylpeitähän me Siipan kanssa olemme pikku Vanupäästämme - joka tosin on liki viisisenttisen äitipuoltaan Räyhää korkeampi ja valkoinen kuin kermakakku paitsi ruohonleikkuupäivinä.

Myöskin Lupalle ja Rampoliinille on tullut kilometrejä mittariin ja harmaata naamaan, mutta ne ovat vielä kopsakassa kunnossa. Pupujahtiin eivät ole kyllä päässeet enää pariin vuoteen, sillä näillä seuduin hukka perii hulvattoman ajokoiran. Ovat sen verran rakkaita perheenjäseniä nekin, että kun Luppa selvisi susihukan hampaista kaksi kertaa, ei ole riskin ottamisen arvoista kokeilla, selviäisikö kolmannen.

Teinit ovat kumpikin muuttaneet omilleen, löytäneet omat saviruukunpuolikkaansa. Entinen esiteinikin on ohittanut kahdenkympin rajapyykin, mutta asuu vielä Kotipoikana peräkamarissaan. Pelikone hehkuu sinisenä ja kännykkä rallattaa yötä päivää. Sosiaalinen elämä kukoistaa, mutta miniää ei ole taloon tuonut - ainakaan näytille. Entinen pikkuvanha pystytukka on nykyään pukinpartainen tyyppi, joka herättää kyläteillä pahennusta kaahottamalla puutteenpunaisella Nokivasarallaan niin, että mummoilta lentävät käsiveskat lepikkoon ja pikkukivet sinkoilevat kuin konetuliaseesta. Eipä se jälkikavu ole ennenkään mammaa uskonut, joten luotan poliisisetien tieliikennevalppauteen ja lain ojentavaa kouraan - siinähän syyttää itseään, sillä kaikkien meidän on oppirahamme maksettava. Sakkolappu takataskussa kirpaisee sen verran, ettei elvistely oikein kiinnosta. Mutta yhdestä asiasta ei voi kuin hattua nostaa: miestä väkevämpien kanssa läträämisen Kotipoika jättää muiden huoleksi.

Ei ole enää myöskään Nilvo Niitä, ei Rometto de Vaninia, eikä Rinkulanokkaa. On vain suhteellisen yhteistyökykyinen Ranskatar, ei mikään diiva kuitenkaan. Välillä kävi pihassa Kansanauto, jonka Siippa osti hätäpäissään tummanpuhuvilta vähemmistökansalaisilta. Kulkupeli piti äkkiä saada Rinkulanokan koettua karvaan kuoleman syksyn liukkailla - tosin ilman omaa syytään. Rinkulanokka oli siististi tien reunassa pysäköitynä, kun tummahipiäinen mies savannilta taiteili kesärenkailla, jarrut lukossa peilikirkkaalla tiellä siihen pahki, että rytinä kävi. Rinkulanokka sinkosi valtatienojan aluskasvillisuutta ihmettelemään metrin verran lyhyempänä ja vakuutusyhtiön mies totesi, ettei elvytetä. Kansanauton kanssa menikin sitten seuraava talvi ihmetellessä: kolmenkymmenen asteen pakkasella sisällä oli pakkasta vain kymmenen astetta. Viltti korvissa piti sinun matkaasi taittaman. Kevään koetettua Siippa havaitsi, että Kansanauton virtapuoli oli hieman vajaanlainen, koska lattiamattojen alla monta senttiä vettä - ja vedessä kaikki elektroniset ohjausboksit pitivät iloista uimakoulua. Eihän siinä jouda töitään tekemään, kun pitää säkenöidä ja paukkua! Siippa suivaantui ja halusi Johtotähden. Niinpä sitten kuitenkin kävi, että eräs sulavalinjainen Ranskatar iski Siipalle silmää Nettiauton ihmeellisessä maailmassa ja mies otti ja lankesi loveen. Johtotähti jäi jonnekin muualle tuikkimaan, kun  erästä kevätyötä myöten Ranskatar soljui Lapin tuntureilta näille hieman alemmille korpimaille ja alun kolmatta vuotta on yhteiselo ollut sopuisaa, puolin ja toisin.

Aamukolme. Tavoilleen uskollisena jälleen, etten sanoisi. Saatanpa jopa jatkaa tätä tarinointia, joskus. Ehkä. Mutta yhden kappaleen linkitän: ruotsalaisen Darin "Ta mig tillbaka". Minulle ainakin sanat kolahtivat, ja melodiakin on kaunis.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin: https://www.youtube.com/watch?v=ValyuonQdZs

Tulin juuri kaupasta.

Kaaos oli valtava. Olisi luullut, että ruoka loppuu maailmasta sillä sekunnilla. Kauppa oli tupaten täynnä oli ihmisiä, jotka hullun kiilto silmissään, kyynärpäätaktiikkaa avukseen käyttäen ja kuola valuen raivasivat määrätietoisesti  tietään hyllyltä toiselle. Fiilis oli kuin Walking Deadissa, kohteena vain ei ollut human flesh vaan grillimakkara ja uudet perunat. Silliä unohtamatta.

Siinä katselin aikani ympärilleni. Tartuin maitopurkkiin, kissanruokaan ja tomaattipussiin ja kävelin kassalle. Sen pidemmittä puheitta. Päätin ainakin 45. kerran, että seuraavana vuonna teen juhannuksen ruokaostokset hyvissä ajoin, ihan oman mielenterveyteni vuoksi.

Kännykkään on tullut eilisestä alkaen mitä iloisimpia jussintoivotuksia. Juhannustaikoja en tee vaikka mitä moninaisimpina versioina niitä tarjotaan. Siippa on jo valittuna, ja tuntuisi muutenkin hullulta pyöriä ruispellossa alasti juhannusyönä, kun oraat ovat alle kymmensenttisiä. Kaivokin löytyy, mutta jos sinne kurkkisin ja siellä sulhoni näkisin, hukkunut se olisi.

Makkarankyrsää grillaten (pakastimen aarteita), vihanneksia järsien ja kesäyöstä nauttien aion juhannukseni viettää. Selvinpäin, aivan kuin ennenkin - Sodastreamin sihijuoma on se mihin olen koukussa. Siipallakin näytti olevan omat juomansa; kaksi lavaa olutta - alkoholitonta. Saatanpa ottaa taljajousen narikasta ja ampua napsia kahdenkympin pinnin kohdilleen, se kun vei eilen kymmenen senttiä ylös. Ammuntaseuralaista tuskin tarvitsee kovin kauan koukutella, siipalla kun on sama harrastus ja sama polte lajiin.

Juhannuspäivän aamuna leikkaan nurmikon, kun ei ole tukkakaan kipeänä edellisillan juhlinnoista. 

Hyvää juhannusta 2014 siis kaikille! Eläkäähän ihmisiksi!

 

Saunalahti tuskin lienee tällä kertaa syyllinen.

Ja nyt vuosia viisaampana on pakko todeta; eipä tarvi ihmetellä, miksi on Exä on exä.

Miksi joka asia pitää vääntää rautalangasta? Miksi käyttää kaikkea mahdollista - jopa lapsen hyvinvointia - aseena, jos on yhtään mahdollista satuttaa minua edes pienesti?

Puhun nyt siis siitä valtakunnan mieliharmista, jonka kanssa joskus kauan sitten entisessä elämässäni erehdyin avioon. Mikä lie mielenhäiriö ollut? Toisaalta, sekin tie oli käytävä, sillä nyt ei minulla olisi näitä lapsiani. 

Siipan kanssa ollaan monet illat puhuttu tätkin asiaa halki, poikki ja pinoon. Yritetty jaksaa - tai oikeastaan Siippa on minuun valanut uskoa ja vakuuttanut, että ennemmin tai myöhemmin piina päättyy. Monet kerrat olemme pähkäilleet myös sitä, että mitä ihmettä minä oikein Exälle tein, kun katkeruus kestää vuosia, eikä tämä sen yli näytä pääsevän ja jatkavan omaa elämäänsä. Siis enhän minä muuta tehnyt, kuin otin eron mielenterveysongelmaisesta, väkivaltaisesta miehestä, joka ajeli autolla ladattu ase takapenkillä ympäri kylää poismuuttoni jälkeen, ilmoitti tappavansa ensin lapset ja sitten vasta minut ja jonka takia kuvioihin tuli salaiset puhelinnumerot, lähestymiskiellot, käräjäsalit ja poliisit. En muuta. Mukaani en ottanut muuta kuin omat ja lasten henkilökohtaiset tavarat ja rakensin uuden elämän puhtaalta pöydältä. Talokin jäi Exälle. Helvetti vain jatkui. Poliisi ilmoitti, että on voimaton aina siihen saakka, kun jotain tapahtuu. Tapauksen jo vuosien ajalta tuntien, lauseessa ei ollut sanaa "jos" - poliisillakaan. Ja tulihan sitä, tuli minulle, tuli lapsille ja lopulta Siipallekin, mutta ne ovat asioita, joita ei välittäisi muistella.

Nyt sitten viimeisin kiista käytiin niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin yksinhuoltajuus. Eron aikoihin en tullut hakeneeksi yksinhuoltajuutta, vaan yhteishuoltajuus tuolloin alaikäisille lapsille tuli ikään kuin automaattisesti. Mielessä oli vain päästä pakoon ja pois. Sittemmin tulin kyllä huomanneeksi, että olisi kannattanut olla jämynä. Kun kotona on enää nuorimmainen, jo teiniksi muuttunut Esiteini, joka käy omaa sisäistä taistoaan äänenmurroksen, parrankasvun ja hormoonimyrskyjen keskellä, oli viimeinkin pakko kerätä kaikki voimanrippeet ja noustava jälleen kerran taistoon.

Exä ei ole tavannut nuorimmaista ainakaan viiteen vuoteen. Ei tiedä lapsen elämästä mitään, eikä ole millään tavalla kiinnostunut. Periaatteessa kuitenkin kieltäytyy antamasta suostumustaan mihinkään lasta koskevaan asiaan. Nyt kun poika on sen ikäinen, että on kesätöitä ja tilillä muutakin elämää kuin satunnaiset synttärilahjat, alkaisi jo oma rahankäyttö ja jonkinlainen taloudellinen vastuu omista asioistaan olla ajankohtaista. Kun väestötietojärjestelmässä lukee "yhteishuoltajuus", ei lapsi saa automaattikorttia eikä verkkopalvelutunnuksia, ei edes passia. Nämä siis päällimmäisenä. Kaikkiin noihin tarvitaan molempien vanhempien allekirjoitus. Ei, sitä ei Exä voi kuitenkaan laittaa. Pankissa oli kuulemma sanottu, ettei missään nimessä kannata, koska silloin lapsella on mahdollisuus tyhjentää isänsä tili. Jokainen normaali ihminenhän tuon tajuaa, ettei moinen ole mahdollista eikä yksikään pankkivirkailija ole niin tyhmä että moista suustaan ulos päästäisi, mutta Exäpä ei olekaan normaali ihminen.

Minulla ei ollut siis muuta mahdollisuutta, kuin olla yhteydessä lastenvalvojaan. Lastenvalvoja soitti Exälle ja yritti saada neuvottelua aikaiseksi. Exä haukkui lastenvalvojan laidasta laitaan ja kieltäytyi. Samana iltana Exä soitti vielä kolmen promillen humalassa minulle, että ennemmin menee vankilaan ennen kuin laittaa mihinkään nimeään. Kyseli, että onko minun uusi mieheni niin surkea, ettei pysty pojan asioista vastaamaan kun häntä pitää vaivata. Ja vielä kuin varmistaakseen, että hänellä on asiassa valta, voima ja kunnia, meni äitini talolle riehumaan, latelemaan tappouhkauksia koko suvulle ja käymään käsiksi, minkä johdosta poliisit tulivat ja veivät Exän mukanaan. Seuraavana päivänä sain kuulla, että olin järjestänyt Exälle putkareissun, ja että olin päästäni seonnut ja muutenkin hullu. Tämän Exä tietenkin ilmoitti isoon ääneen marketin pihalla, kun kaljanhakureissullaan sattui näkemään äitini ajavan kaupan pihaan. Heti nähdessään äitini Exä kävi äitiini käsiksi ja yritti repiä autosta ulos, että äiti tulisi hänen kanssaan "juttelemaan". Sitten tulivatkin taas poliisit. Ja minä olin järjestänyt taas hänelle putkareissun, jo toisen kahden päivän sisällä - miten voikin akka seota päästään! Exä katsoi vielä asiakseen soittaa minulle kolmantena päivänä lastenvalvojan soitosta ja käskeä minua hakemaan lähestymiskieltoa, että hän saa olla minulta rauhassa. No, minähän se häirikkö olin. Viimeisten viiden vuoden aikana en ole soittanut hänelle kertaakaan ja tapaamistakin välttänyt kuin ruttoa. Se mitä sieltä päin on tullut, onkin sitten jo ihan toinen tarina.

Mitään vaatimuksia Exällä ei ole lapsen suhteen, ei suoraan sanottuna edes muista minä vuonna lapsensa on syntynyt, mutta koska se olen minä, joka erehtyi sitä yksinhuoltajuutta hakemaan, oli kanta ehdottoman kielteinen. Hän ei suostu mihinkään, mistä minä voisin hyötyä rahallisesti - näin siis hänen omien sanojensa mukaan. Sitä en pöljässä päässäni ymmärrä, miten minä voisin hyötyä rahallisesti siitä, ettei minun tarvitse olla Exään missään yhteydessä enää milloinkaan.

Jouduin siis ottamaan yhteyttä asianajajaan, joka laatikin Exälle kirjeen. Kirjeessä kerrottiin, että olen hakemassa yksinhuoltajuutta ja että asia viedään käräjäoikeuden ratkaistavaksi, ellei sovintoratkaisua siihen löydy. Exäpä käänsikin kelkkansa ja soitti asianajajalleni heti kirjeen saatuaan. Hänellä ole mitään yksinhuoltajuutta vastaan. Kaikin mokomin hän siihen suostuu, kun en anna hänen poikaakaan tavata. Sitäkään hän ei ymmärrä, miksi tähän pitää asianajajat sotkea, kun hän olisi ilman muuta suostunut jos joku sitä olisi häneltä kysynyt. Asianajajani oli kyllä kysynyt, että minkä takia ei ollut sanonut samaa lastenvalvojalle, joka hiljattain oli samasta asiasta soittanut. Exällä oli siihen vastaus valmiina: ei hänelle ole kukaan soittanut. Kukaan ei ole asiasta sanallakaan hänelle maininnut.

Voi hyvää päivää! Nyt on kuun lopussa meno tätä sopimusta tekemään. Ja välikommenttina: en koskaan, en ikinä, en milloinkaan ole kieltänyt poikaa tapaamasta isäänsä. Isänsä vain on ilmoittanut jo vuosia sitten, ettei hänellä ole pojan kanssa mitään tekemistä, kun ei asu hänen kanssaan.

Juttu on saanut kyllä nyt mielenkiintoisia piirteitä. Nuoremmalle tytöistä Exä oli soittanut ja sanonut, että hän haluaa laittaa pisteen tälle koko touhulle. Hän kuulemma velvoittaa minut yksinhuoltajaksi, koska sen jälkeen hän vapautuu elatusvelvollisuudesta. Uskoisin, että huoltajuussopimusta tehdessä saattaa syttyä taas sota, kun Exälle selviää että huoltajuus ja elatusvelvollisuus ovat kaksi eri asiaa, eikä yksinhuoltajuus vapauta toista vanhempaa elatusvelvollisuudesta...

Miksiköhän tämänkin kirjoitin? Varmaan siksi, että näitä asioita yksikseen miettiessä meinaa suomalaiskansallisesti pälli levitä.

Nyt on pakko avautua. Siis oikeasti.

Avioelämä Siipan kanssa ei taida koskaan oikein urautua. Aina se jaksaa yllättää. Eihän se pahuuttaan, ei toki - mutta kun ei ajattele ennen kuin sanoo, niin suusta saattaa solahtaa sammakko jos toinenkin. Siipalla niitä räpyläniekkoja on solahtanut sellaisia laumoja, että ranskalainen kulinaristi sanoisi oo-la-laa.

Kuten jokaisella ikäiselläni keski-ikäisellä naissukupuolen edustajalla on maan vetoivoima sekä luonnollinen rupsahtaminen tehnyt tehtävänsä. Vähän kaikella on suunta alaviistoon. Joskus se rassaa, joskus taas tilanteeseen tyytyy sen kummempia murehtimatta. Päivänä muutamana sivumennen sanoen päivittelin omaa osaani tästä luonnon kiertokulusta ja totesin omaavani riipputissit. Siihen siippa lohduttavasti totesi: "No äläs nyt. Onhan sulla kaikki ihan kohdallaan, kun sulla on rintaliivit..." Vedäpä siinä sitten toiselta silmä mustaksi, kun vilpitön hymy on kuin kerubilla hymykuoppineen kaikkineen ja siniset silmät säkenöivät umpirehellisyyttä.

Ja sekin, että se nostelee iltaisin puntteja. Ajattelin, että ihan treenaa sen takia, että viettäisimme romanttista iltaa kahden kesken ja minä lojuisin hänen vahvoilla käsivarsillaan nauttien shampanjaa ja mansikoita - takkatulen ääressä tietenkin. Kun kainosti kyselin syytä, miksi rauta nousee ilta illan jälkeen kevyemmin ja papu pullistuu, sain kursailemattoman vastauksen: "No että tatska näyttäisi paremmalta..." Kannatti kysyä. Ja sitäpaitsi mansikat ovatkin ihan sikakalliita talvisin.

Ja paljon muuta.

Mutta en minä tuota romantiikan ruusua poiskaan vaihtaisi. En ole onneksi tosikko, ja yritän aina nähdä asioista sen valoisan puolen. Se rilahtaa nollasta sataan alle kahden sekunnin, ja voi niitä raukkoja jotka alle jäävät, mutta se on myös mies joka puhuu ja pukahtaa. Se sanoo mitä ajattelee, hyvässä ja pahassa, sanoo kun rakastaa ja sanoo silloinkin, kun ottaa niin päähän ettei mitään rajaa. Eikä tarvitse pelätä, että se laukkaa vieraissa tai jättää asiat hoitamatta - ja se on minulle, elämän päähän potkimalle, mammuttiakin isompi juttu.

 

Entinen työkaverini ja vuosien saatossa ystäväksi jäänyt Marjatta soitti ja kertoi itku kurkussa poikansa eronneen. Itse kertaalleen sen prosessin läpikäyneenä lohduttelin, että kyllä se siitä. Kerroin, että ero voi olla myös helpotus, eikä suinkaan aina katastrofi. Aikani juteltuamme hoksasin, ettei itse ero ollut syy Marjatan melankoliaan, vaan se, että poika oli muuttanut vaimonsa luota pois jo kuukausi sitten, mutta salannut tiedon äidiltään. Marjatta oli nähnyt tuolloin kumman unen jonka hän nyt yhdisti suoraan tapahtuneeseen. Mielessäni ajattelin, että Marjatalla on paljon oppimista - eivät kolmekymppiset miehet välttämättä kaikkia asioita enää jaa äitinsä kanssa. Eivät varsinkaan avokriisejään.

Yritin varovaisesti todeta, että poika on jo aikuinen ihminen ja tekee itse omat ratkaisunsa, eikä niihin vanhemmat voi - eikä kuulukaan - vaikuttaa. Marjatta vain kertasi jatkuvasti, että oli nähnyt unen, jossa poika oli yksin ja nauroi kaikille asioille. Koska Marjatta koki näkevänsä enneunia, hän tulkitsi sen niin että poika ottaa asian liiankin kevyesti; että ero oli harkitsematon. Marjatta toisteli toistelemasta päästyään, että miksi ihmeessä hän ei tuolloin ottanut untaan vakavasti.

Tartuin oljenkorteen ja vakuutin unen tarkoittavan sitä, että poika on iloinen tekemästään ratkaisusta. Totesin, ettei kertomatta jättäminen ole ollenkaan epäsuosion merkki, vaan että poika varmasti haluaa tehdä asiat ensin itselleen selväksi ja sitten vasta ruotia sitä äitinsä kanssa. Poika oli nimittäin kertonut tapahtuneesta isälleen jo melko pian, ja se korpesi Marjattaa vieläkin enemmän, koska hän koki itsensä jätetyn syrjään.

Puhelu kesti puolitoista tuntia ja lopulta Marjattakin alkoi tavoittaa mielensä tasapainon. Ei kai näille jutuille mitään voi, hän huokaisi syvään. Aikuiset lapset tekevät omat ratkaisunsa. Marjatta kuitenkin jätti takaportin auki, ja aikoi olla jatkossa yöaikaan valppaampi uniensa tulkinnassa.

Tuon puhelun jälkeen jäin miettimään, millaista olisi oikeasti nähdä enneunia ja tietää tulevaa. Suvussani on näitä unennäkijöitä, mutta minulle eivät ole moiset taidot siunaantuneet - ja onneksi ei. En ehkä haluaisikaan elää sellaisen taidon kanssa. Tosin monet elämän karikot voisi varmaan tavalla tai toisella välttää, mutta silti. Jos alkaisin tietää kanssaeläjien kuolinpäiviä, sairauksia tai perheenlisäyksiä unissa, alkaisi elämä olla hiukan liian raskasta.

Mutta entä jos se kyky tosiaan olisi?Miettisinkö ja etsisinkö vastauksia "enneuniini"? Vai toteutuisivatko unet vain siksi, että niille etsimällä etsii vastinetta elävästä elämästä? Ne siis toteutuvat, koska niiden haluaakin toteutuvan. Itseään on vaikeaa kuvitella näkijän rooliin. Kaksi enneunta olen elämässäni nähnyt, ja ne ovat ihan riittävästi minulle.

Pari päivää sitten eräänä aamuna herätessäni olin totisesti tyytyväinen, etten oikeasti näe enneunia - tai muuten Marjatalle olisi ollut kovaa kerrottavaa. Tämä Marjatan poika nimittäin kertoi minulle unessa luottamuksellisesti avoeronsa syyn olevan afgaaninvinttikoira, johon poika on palavasti rakastunut ja harkitsee tämän kanssa yhteenmuuttoa...

Sen pommin jälkeen olisivat Marjatan puurot ja vellit olleet lopullisesti sekaisin.