Kävin tuossa eilen illalla parvekkeella tuijottelemassa tähtikirkasta taivasta. Tuijottelin suurta
ääretöntä ja mietin, onko jossain siellä elämää. En oikein jaksa uskoa että tämä Maan päällä
taivaltava sekalainen seurakunta olisi ainut joka tätä maailmankaikkeutta hallitsee.

Ala-asteella maanantain ensimmäinen tunti oli uskontoa ja siellä opetettiin että Jumala on
luonut taivaan ja maan; ihmiset ja eläimet ja kaiken sen mikä meillä nyt on ympärillämme -
meidän oman sielumme lisäksi. Toinen tunti oli biologiaa, ja siellä kerrottiin ihmiskunnan
kehittyneen apinasta. Muistan, kun kerran kolmannella luokalla viittasin ja kysyin opettajalta
viattomuuttani kumpi sitten valehtelee; biologian- vai uskonnonopettaja, koska en enää
tiedä kumpaa uskoa. En saanut vastausta, sain vain puolen tunnin jälki-istunnon nenäkkyydestä.

Se ihmisen taivallus täällä maan päällä on kovin rajallista. Tänne synnytään, ollaan ja kuollaan.
Tehdään elonpäivien aikana mitä tehdään, välillä oikeita ja välillä vääriä ratkaisuja. Mokaillaan
ja nauretaan, itketään ja surraan. Toisen aika on lähteä ennemmin kuin toisen, ja isoja surun
paikkoja mahtuu jokaiseen elämään. On tunteita, hyviä ja huonoja. Rakastutaan ja erotaan.

Jossain mielessä ihmisen tunne-elämä on kuin saviruukku.

Jokainen löytää jossain vaiheessa sen oman saviruukkunsa puoliskon toisesta ihmisestä.
Joskus sen etsimiseen tarvitaan muutama harjoituskappale, jotkut onnekkaat saavat palat
loksahtamaan kerralla paikalleen ja elävät sen 60 vuotta onnellisina, toinen toistaan niin
myötä- kuin vastamäessäkin pönkittäen.

Onnellisuus ja onni? Ne ovat niin pienistä asioista kiinni. Pahin myrkky on se, että pitää toista
itsestäänselvyytenä. Ihan huomaamattaan ajattelee, että kyllä se on tuossa koko ajan... tai
sitten unohtaa palauttaa mieleensä, millaista elämä oli ennen sen elämänkumppanin löytymistä.
Miten oli yksin ihmisten joukossa, miten nukkui yksin ja eli yksin. Ei ollut ketään kenelle
pahaa oloaan purkaa, ei ketään kenelle kertoa elämän pienistäkin iloista.

Se toinen saattaa kaivata ihan pientä merkkiä siitä että on sinulle tärkeä. Ei sen tarvitse olla
mitään viulusoittokuntaa ja rakkauden aariaa keskiyöllä ruusu hampaiden välissä. Se voi
olla vaikka halaus aamulla tai jotain pientä kivaa tuomista kauppareissulta. Ystävällinen sana
silloin kun toisella on vaikeaa. Ei rakastaminen ole sitä että hokee rakkaudentunnustuksia
joka toisessa lauseessa; se on toisen kunnioittamista, arvostusta, yhteenkuuluvuutta ja sielun-
kumppanuutta. Sitä että on toiselle luottamuksen arvoinen, sillä menetettyä luottamusta on
mahdoton saada enää takaisin. Silloin siinä ruukussa on särö joka aikaa myöten kasvaa niin
että erottaa puoliskot toisistaan. Silloin peli on pelattu, jäljellä on vain haavoittuneiden
kerääminen, haavojen nuoleminen ja kuolleiden hautaaminen.

Yksikään ruukku ei pysy kasassa ilman hoitoa; aikaa myöten se hoitamattomana haurastuu
ja rikkoutuu. Loukkaavat sanat voidaan antaa anteeksi, mutta unohda niitä ei koskaan.
Kipeänä hetkenä ne syöksyvät suusta kuin lauma sammakoita, vaikka ne on vannonut
itselleen painavansa villaisella ja unohtavansa. Ne myös jättävät jälkensä, sillä kerran
saatu haava paranee vain osittain.

Halaus ja hellyys ovat balsamia elämän saviruukulle. Ne hoitavat niin, etteivät tulvavedet
ruukkua upota ja sen suojiin voi paeta elämän hiekkamyrskyjä. Toisesta puolikkaasta
saa lohtua niin tarvitessaan, ja silloin kun tekee mieli oikein kunnon valtataistelua, saa
puolikkaastaan myös oivan tappelukaverin.

Kun muistaa, ettei kaikki ole ikuista - mitä vain voi tapahtua. Entpä jos jonain aamuna
näkisit rakkaintasi viimeistä kertaa kun hän sulkee ulko-oven perässään? Odottaisit häntä
saapuvaksi viimeistään tunnin kuluttua, etkä oikeasti näkisi enää koskaan. Kohtalon
sormi voi korjata omansa, ja tunnista tulee ikuisuus. Miten paljon jäi sanoja sanomatta
ja asioita tekemättä. Mitä kaikkea yhdessä suunniteltiin... ja nyt se kaikki on poissa.
Saviruukku on palasina ja puolet paloista muuttuneet sormiesi läpi valuvaksi hiekaksi.

Miksi odottaisit huomiseen tai ensi viikkoon kertoaksesi toiselle että hän on sinulle
tärkeintä maailmassa ja että rakastat häntä? Miksi et kertoisi sitä jo nyt?

Elämän onni on niissä pienissä asioissa: kesäisissä aamuissa ja hitaissa, nautinnollisissa
heräämisissä uuteen päivään. Pimeissä pakkasilloissa, jolloin käperryt kuuman tee-
mukin kanssa sohvannurkkaan villasukat jalassa ja katsotte yhdessä elokuvan. Se on
jopa siivouspäivässä, jolloin huomaat toisen auttaneen ihan pyytämättä viemällä
matot ulos. Se on toisen läheisyydessä, siinä sanattomassakin.

Eilen sain kuulla uutisen joka saattaa muuttaa koko elämäni. Se voi olla lähtölaskenta
maalliselle taivallukselleni täällä, tai se saattaa olla se potku persuksille jonka ansaitsen
muuttaakseni tapani enemmän toisia huomioon ottavaksi. Joka tapauksessa, oli se
miten oli, niin aion tästä nimenomaisesta hetkestä ottaa käyttöön uuden ajattelu-
tavan, jossa mikään ei ole ikuista eikä elämän läpi kulkeminen olekaan kuin kesäpäivä
riippumatossa pihakoivun alla.

Ensimmäiseksi teen omalle saviruukun puoliskolleni selväksi että hän on jopa enemmän
kuin elämässäni ansaitsen. Sitten saavat teinitkin kuulla kunniansa siitä, että ovat
olemassa ja että ovat ehkä suurin saavutus tässä elämässä minkä olen itse saanut aikaan.
Käsin tehtyjä saviruukkuja, uniikkikappaleita.

Tästä on taas hyvä jatkaa.