Kuollutta, niin kuollutta. Aivosoluparkani sinkoilee sinne tänne ja kurkkii lehdettömiä puita, kylmiä syyssateita ja talven enteileviä merkkejä. Joutsenet kaikkosivat etelän lämpöön jo aikaa sitten. Siippa on onnesta soikeana, virittelee Luppakorvaa pupuja narraamaan ja katoaa aamulla jo ennen kukon pieremää kuin varas yöhön. Taitaa vain olla niin, että enemmän nauttii luonnosta ja nuotiotulista, kun kerta toisensa jälkeen tulee kotiin ilman pupua. Koira kyllä reuhottaa kuin rantatyttö niiden reissujen jälkeen omalla sohvallaan seuraavaan päivään, joten ei ole epäilystäkään että metsästysinto olisi aviosiipan rekvisiittaa ja tähtäimessä ihan toisenlaiset saaliit. Puput pomppivat ja tekevät lisää pupuja, ja jos hollille sattuu niin pataan pääsee - jos taas ei, niin nuotiolla paistettu hookoon blöö on elämys sekin. Sinapilla tai ilman.

Tässä viime yönä tein parin tunnin kävelyturneen Pikkuriiviön kanssa. Minä olen kuin menninkäinen; en pelkästään näytä menninkäiseltä, vaan myös elän öisin. Öisin kirjoitan (muiden projektien ohella blogia vain harvemmin) koska päivällä koneeni käy laiskasti kuin alavireinen harrikka. Öisin myös kävelen, nuuskin ulkoilmaa ja annan Pikkuriiviön lukea koirien posteja jokaisesta lyhtypylväästä. Puolet lenkistäni istua möllötin isolla kivellä kännykkämaston juurella niska takakenossa ja seurailin taivaalla satelliittien ratoja. Avaruus, tuo suuri ja ihmeellinen kiehtoo minua suuresti. Mitä siellä loppujen lopuksi on? Vai onko mitään? Olemmeko ainoat elävät olennot tässä universumissa? Vai onko olemassa toisia aurinkokuntia, toisia maapalloja ja siellä ihmisiä? Nämä arvoitukset ratkeavat vasta sitten, kun olen manan majoilla ja ahteristani on pukannut koiranputkea jo monta sataa vuotta - mutta saattaa olla joskus aika, jolloin ihmisten tietämys avaruudesta on satakertainen verrattuna omaani ja jos kohtalon oikusta tämäkin blogi säilyy jossain niin toteavat tätä lukiessaan, että olen ollut tietämykseltäni luolanainen.

Aamulla katsoin töllöstä dokkarin muumioista ja muinaisista ihmisistä. Joku Ötzi löytyi Alpeilta, ja aikansa kun kuvasivat, niin tiesivät että oli kaverilla töppösessä heinää, viitassa jyviä ja mahassa lihaa ja viljaa. Siis tämä Ötzi oli elänyt jollain kaoliittisella kaudella, joskus yli 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, ja siellä se jäässä oli ollut vuoteen -91 jolloin sen pari omia polkujaan tallannutta patikoijaa ex tempore bongasi.

Siitä taas juohtui mieleeni, että onko joskus kaukana tulevaisuudessa niinkin, että esimerkiksi minun luitani rapsutellaan pullasudilla ylös jostakin muinaisesta mäntymetsästä ja puhutaan että jäännökseni ovat 5000 vuotta vanhoja? Mittaillaan hampaani ja tutkitaan maha että mitä se on mummo syönyt. Olisi varmasti aika arveluttavaa olla jossain lasivitriinissä kaiken kansan töllisteltävänä vaikka oletettavasti sieluni olisi jo aikaa muuttanut sinne auvoon ja onneen, mitä jokainen (kai) tämän elämän päätteeksi tavoittelee. Vaikka hittojako minä siitä missä minun luuni olisivat; en minä enää Viikatemiehen vierailun jälkeen niillä mitään tee.

Jos on niin, että onkin olemassa reinkarnaatio - niinkuin joissakin oppisuunnissa se on realiteetti. Sielu vaeltaa kropasta toiseen. Katsoinpa senkin töllöstä että Intiassa uskotaan sielun muuttuvan rotaksi. Yksikin ukko asui noin tuhannen rotan kanssa ja oli onnellinen kun suku oli koossa. Olisinko minä mahdollisesti se pullasudin heiluttaja joskus tuhansien vuosien päästä ja tuntisinko etäistä sukulaisuussuhdetta omiin luihini?

Katson ihan liikaa töllöä, koskapa näin omituisista asioista kirjoitan - ja näin omituisia ajattelen. Taitaa syksy saada käpyrauhasenkin sekaisin.

Mutta viime yön kävely toi euforisen olon. Yöllä on aikaa ajatella ja pohdiskella, näköjään aiheita riittää vielä seuraavallekin päivälle. Toivottavasti tulen tässä välillä järkiini ja seuraavan blogin aiheeni on jo jotain järjellistä...