Melankolia iski.

Siellä se saamari vaani varmaankin pusikossa kun käytin koiria iltapissillä. Iski kimppuun ja salakuljetti itsensä sisälle asti. Piinasi niin kauan, että piti laittaa kuulumaan taas Moody Bluesia. Ja tietenkin "Nights in white satin".

Salaa öisin siis höyrähdän '70-lukuun. Samoin pitkillä automatkoilla - ennen muinoin, kun suhasin mersulla Etelä-Savosta nykyisen Virallisen Vuoteenlämmittäjän kainalosta aina viikoksi 400 kilsan päähän töihin pohjoiseen, soi Moody Blues matkoilla hyvinkin tiuhaan. Koko maailma nukkui syyskesän sumuisessa aamussa kello 5, tiellä ei ollut muita kuin rekkamiehet ja minä - ja stereoissa pauhasi "Nights in white satin". Paluumatkalla pauhasi sitten yleensä ATB, mersun neula osoitti 160 Kuopion moottoritiellä aina siihen asti kun sain Pitkälahden kohdalta poliisit perääni... Loppukesän ajelinkin sitten kiltisti.

Varmaankin on käpyrauhanen jotenkin vinksallaan, kun näin on olo lässähtänyt. Kevätväsymystä lienee, energiavieteristä on veto hukassa ja sanainen arkku ei vaan syki. Tunnista toiseen tuijotan tyhjää ruutua - minun pitäisi puuttua raivokkaasti vallitsevaan lamaan, kommentoida ajankuvaa ja kirjoittaa ripauksesta rakkautta. Mutta ei; monen tunnin työn tulos pelkkä päivämäärä paperilla. Runosuoni on kokenut infarktin.

Kaukana on ne ajat, kun kolmannella luokalla ainevihko oli jo lokakuulla täysi.

Äsken katselin taivaan tähtiä samalla kun koirat kykkivät tarpeitaan tehden. Tähtikartan tutkiskeluni katkaisi naapuritalon äijän keuhkotautinen yskiminen parvekkeellaan. Kessu vaan palaa, enkä ihmettele jos sen hengitysvehkeet lentää joku kaunis yö kaiteen yli. Naapurikin potee masennusta; viimeiset neljä kuukautta sen kämpässä ovat valot palaneet yötä päivää. Joskus hiljaisena iltana saatamme vaihtaa sanan tai pari; yleensä silloin, kun on eläkkeennostopäivä ja iloliemi on irrottanut kielenkannat. Minä kun en ole ikinä lokeroinut ihmisiä yhteiskuntaluokan mukaan, eikä minun arvoni alene siitä jos olen tuntemattomallekin ystävällinen. Se muutama sana kun saattaa yksinäiselle olla päivän pelastus, merkki siitä että on ihminen ihmisten joukossa, eikä vain arvoton hylkiö vaikka mieli onkin kipeä ja viina vie lujaa.

Nights in white satin... Minä elin niitä satiininvalkoisia kesäöitä maailman tärkeimmän ihmisen kanssa. Vaikka pelkäsin, ettei rakkaus riitä välimatkan yli, se riitti kumminkin. Kesäyöt muuttuivat talviöiksi, välimatka lyheni kädenojennuksen mittaiseksi, ja tässä ollaan vieläkin. Mitä syytä minulla on olla alakuloinen?

Mitä niin, oikeastaan?

***

Moody Blues/ Nights in white satin