Tässä illalla tuli mielen päälle surffailla huvikseen netissä ja ykskaks hoksasin itseni lukemassa omaa blogiani. Taisi olla siinä parisen vuotta sitten sinne laitettu jokin tyhjänpäiväinen kirjoitus, ja olin unohtanut tämän sielunpurkupaikan aivan tyystin.

Oi niitä aikoja. Elämä on muuttunut kovasti sen jälkeen. Ei ole enää Isoa Punaista eikä Pikkumustaa tallissa, sillä molemmat laiduntavat nyt vihreämmillä laitumilla. Vuoden välein ne siirtyivät ajasta ikuisuuteen, Pikkumusta ensin ja sitten Iso Punainen. Minä jouduin molempien jälkeen totuttelemaan hevosettomaan elämään ja keräämään surusta sirpaleina olevan elämäni kasaan. Ja vaikka ymmärrän, että myös luopuminen on rakkautta, en käsitä miten pystyin soittamaan eläinlääkärille kummankin kohdalla sen viimeisen puhelun ja pyytämään, että lopettaisi ison ystäväni sydämenlyönnit. Vaikka tietoinen  puoli minusta ymmärsi, että Pikkumustan elimistö ei enää jaksanut - sydän oli lyönyt jo liki 30 vuotta, ja oli jo sekin väsynyt - ja vuotta myöhemmin sitten, kun seisoin sen tosiasian edessä, ettei Ison Punaiseni jalka enää parantuisi, en silti ole päässyt surusta ja ikävästä yli. Vielä puoli vuotta viimeisen hörinän hävittyä löysin itseni pukemasta aamukuuden aikaan vaatteita päälleni aamutalleille mennäkseni - niinhän olin viimeiset 15 vuotta tehnyt. Tunne oli kuin sangollinen jääkylmää vettä niskaan kun tajusi, että voithan sinä talliin mennä, mutta pimeää siellä olisi ja tyhjää. Ei olisi hevosentuoksua, ei aamuhörinää eikä turpaa, joka hamuaa taskuja leipäpalan toivossa. Ei olisi enää rauhallisuutta huokuvaa, hevosentuoksuista kylkeä, heinänrouskutusta eikä sitä, jonka kaulaan sai painaa naamansa ja itkeä pahan mielen pois. Siellä olisi vain ensimmäisenä talvena tyhjäksi jääneeseen talliin muuttanut kärppä. Molemmat tammuskat nukkuvat nyt ikiuntaan metsän laidassa, pala sydämestäni kummallakin mukanaan.

Ja kun nyt katselen lattialla jaloissani kuorsaavaa Räyhää, joka silloin tätä blogia aloittaessani oli nuori ja virkeä, sitä tarvitsisi tosiaan sitä lohtua. Räyhällä on viimeinen kesä menossa; saksalainen Max von Stephanitz ei osannut jalostaa ylivertaisesta saksanpaimenkoirasta ihmisiän verran elävää, vaikka loputtoman uskollisen siitä saikin. Räyhä hyppäisi puolestani vaikka kiehuvaan laavaan. Räyhän ennen niin kirkkaita silmiä samentaa nyt vanhuuden alkava kaihi, entinen salamavauhti on vaihtunut hitaaksi köpöttelyksi ja ruokahalukin on toisinaan hukassa. Eläinlääkärin mukaan Räyhällä ei ole kipuja, mutta elämänpolkunsa viimeisiä kilometrejä se taivaltaa. Itkin jo yhden illan lohdutonta menettämisen tuskaa, kun Räyhälle niin rakkaat uintireissut väsyttävät sen koko illaksi eikä se viitsi enää lähteä iltalenkeillekään mukaan, vaan jää talon nurkalle odottamaan paluutani - satoi tai paistoi. Kun sydän on säpäleinä jo hevosten lähdöstä, tuntuu ettei enempää enää kestäisi. Yli kymmenen vuotta koiran elämässä on kuitenkin paljon; mieli Räyhällä on virkeä, pallojensa kanssa se peuhaa ja komentelee muita karvaisia lajikumppaneitaan.

Jotain iloistakin kuitenkin. Reilu vuosi sitten meille muutti Vanupää, hiukan erirotuinen kuin Räyhä, mutta melkein sama kuitenkin. Narisija marulaukku, jolla on tirinät ja kurinat joka asiaan valmiina, joka kantelee tavarat piiloon ja tapaa käydä aamukolmelta perhosjahdissa näin kesäisin ja nukkuu selällään napa taivasta kohti ja jalat levällään kuin Reeberbahnin neitokaiset. Vanupään kanssa on käyty pari kertaa missikisoissakin. Siellä peräkylän pimu on heittäytynyt sivistyneeksi lajinsa edustajaksi ja tyhjentänyt palkintopöydän hyllyn päällystä koristamaan. Ylpeitähän me Siipan kanssa olemme pikku Vanupäästämme - joka tosin on liki viisisenttisen äitipuoltaan Räyhää korkeampi ja valkoinen kuin kermakakku paitsi ruohonleikkuupäivinä.

Myöskin Lupalle ja Rampoliinille on tullut kilometrejä mittariin ja harmaata naamaan, mutta ne ovat vielä kopsakassa kunnossa. Pupujahtiin eivät ole kyllä päässeet enää pariin vuoteen, sillä näillä seuduin hukka perii hulvattoman ajokoiran. Ovat sen verran rakkaita perheenjäseniä nekin, että kun Luppa selvisi susihukan hampaista kaksi kertaa, ei ole riskin ottamisen arvoista kokeilla, selviäisikö kolmannen.

Teinit ovat kumpikin muuttaneet omilleen, löytäneet omat saviruukunpuolikkaansa. Entinen esiteinikin on ohittanut kahdenkympin rajapyykin, mutta asuu vielä Kotipoikana peräkamarissaan. Pelikone hehkuu sinisenä ja kännykkä rallattaa yötä päivää. Sosiaalinen elämä kukoistaa, mutta miniää ei ole taloon tuonut - ainakaan näytille. Entinen pikkuvanha pystytukka on nykyään pukinpartainen tyyppi, joka herättää kyläteillä pahennusta kaahottamalla puutteenpunaisella Nokivasarallaan niin, että mummoilta lentävät käsiveskat lepikkoon ja pikkukivet sinkoilevat kuin konetuliaseesta. Eipä se jälkikavu ole ennenkään mammaa uskonut, joten luotan poliisisetien tieliikennevalppauteen ja lain ojentavaa kouraan - siinähän syyttää itseään, sillä kaikkien meidän on oppirahamme maksettava. Sakkolappu takataskussa kirpaisee sen verran, ettei elvistely oikein kiinnosta. Mutta yhdestä asiasta ei voi kuin hattua nostaa: miestä väkevämpien kanssa läträämisen Kotipoika jättää muiden huoleksi.

Ei ole enää myöskään Nilvo Niitä, ei Rometto de Vaninia, eikä Rinkulanokkaa. On vain suhteellisen yhteistyökykyinen Ranskatar, ei mikään diiva kuitenkaan. Välillä kävi pihassa Kansanauto, jonka Siippa osti hätäpäissään tummanpuhuvilta vähemmistökansalaisilta. Kulkupeli piti äkkiä saada Rinkulanokan koettua karvaan kuoleman syksyn liukkailla - tosin ilman omaa syytään. Rinkulanokka oli siististi tien reunassa pysäköitynä, kun tummahipiäinen mies savannilta taiteili kesärenkailla, jarrut lukossa peilikirkkaalla tiellä siihen pahki, että rytinä kävi. Rinkulanokka sinkosi valtatienojan aluskasvillisuutta ihmettelemään metrin verran lyhyempänä ja vakuutusyhtiön mies totesi, ettei elvytetä. Kansanauton kanssa menikin sitten seuraava talvi ihmetellessä: kolmenkymmenen asteen pakkasella sisällä oli pakkasta vain kymmenen astetta. Viltti korvissa piti sinun matkaasi taittaman. Kevään koetettua Siippa havaitsi, että Kansanauton virtapuoli oli hieman vajaanlainen, koska lattiamattojen alla monta senttiä vettä - ja vedessä kaikki elektroniset ohjausboksit pitivät iloista uimakoulua. Eihän siinä jouda töitään tekemään, kun pitää säkenöidä ja paukkua! Siippa suivaantui ja halusi Johtotähden. Niinpä sitten kuitenkin kävi, että eräs sulavalinjainen Ranskatar iski Siipalle silmää Nettiauton ihmeellisessä maailmassa ja mies otti ja lankesi loveen. Johtotähti jäi jonnekin muualle tuikkimaan, kun  erästä kevätyötä myöten Ranskatar soljui Lapin tuntureilta näille hieman alemmille korpimaille ja alun kolmatta vuotta on yhteiselo ollut sopuisaa, puolin ja toisin.

Aamukolme. Tavoilleen uskollisena jälleen, etten sanoisi. Saatanpa jopa jatkaa tätä tarinointia, joskus. Ehkä. Mutta yhden kappaleen linkitän: ruotsalaisen Darin "Ta mig tillbaka". Minulle ainakin sanat kolahtivat, ja melodiakin on kaunis.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin: https://www.youtube.com/watch?v=ValyuonQdZs