Joskus kouluaikaan silloin vuonna nakki ja vasara oli kuuminta hottia runokirjat, joita sitten
kierrätettiin kaverilta toiselle. Minäkin intouduin silloin tyttönä ollessani, ja varmaan jotain kolme
paksua nidettä on vielä jossain tallellakin. Kahlil Gibrania siellä oli useinkin, ja noissa pikku
pätkissä oli usein totuuden siemenkin.

Vielä nykyisinkin tykkään lueskella aforismeja ja miettiä sitä kautta elämän tarkoitusta - ja sen
faktoja. Yritän sitä kautta viisastaa itseäni, joskus huonolla menestyksellä. Useimmiten jään
miettimään jotain lyhyttä lausahdusta aina siihen asti kun tajuan, että jep, niinhän se on.

"Millainen maailma olisi ilman miehiä? Ei sotia, ei taisteluja, vain onnellisia lihavia naisia!"

Tuo jäi mieleen aivan ensimmäiseksi. Se naisten kauneusihanne - olisiko maailma erilainen? Sodat
ja taistelutkin ovat usein miesten juttuja. Jos maailmassa hallitsisivat naiset, olisiko silloin sotia?
Paha kai kaikista epäkohdista miestä on syyttää. Jos maailma olisi niin miesvastainen oikeasti kuin
mitä naisten feministiset aforismit antavat ymmärtää, vieressämme nukkuisi öisin mastiffi ja mies
olisi kaulapantaan kytkettynä navetan nurkalla kopissa. Varakkaammissa taloissa kopissa olisi
jopa lämmitys. Aktiivisimmat naiset veisivät miehen tokoon ja näyttelyynkin.

"Naisen ja koiran ero on siitä, ettei koiraa voi kusettaa puhelimessa."

Tuo ei ollut runokirjassa, vaan on tarttunut mukaan jostain muualta elämänpolun varrella. Kun
itseään ja omaa menneisyyttään ajattelee, purskahtaa nauruun tajutessaan miten sinisilmäinen
sitä on joskus elämässään ollut. Ja kun on tarpeeksi monta kertaa menneisyydessään kusetettu,
on vaikea joskus uskoa ettei nykyisyyskin kusisi silmään. Siihenkin pitää vain oppia: luottamaan.

En ole luonteeltani lainkaan mustasukkainen, joskus joku ystävättäristäni sanoi ettet koskaan
kykene pitämään miestä itselläsi jos et edes vähän kontrolloi. Kontrolloi mitä? Vahdi aikuista
ihmistä olan takana ja kyttää mitä hän kulloinkin tekee? Hui hai. En jaksa viettää päiviäni siten.
Oma aforismini on, että jollei mies pysy pitelemättä niin menköön sinne missä on parempi olla.
Jos en omanlaisenani kelpaa, niin en ala palloa jalkaankaan virittelemään. Ja jos paremman
löytää, niin onneksi olkoon vaan - mies ei ollutkaan sitten minulle tarkoitettu. Mutta kirpaisisi
se kyllä pirusti jos petetyksi tulisi - se on nimittäin yksi asia mitä en anteeksi antaisi. Siitä jos
kiinni jäisi niin koko stoori olisi silloin salut ja finito. Jos kerran tietää että toinen luottaa, niin
silloin pitää kyetä olemaan luottamuksen arvoinen. Kuten Dorothy Parker totesi: "Naiset ja
norsut eivät koskaan unohda."

"Seksin ja kuoleman välinen ero on siinä, että kuolla voi yksinään eikä kukaan tee siitä
pilaa." (Woody Allen)

Niinhän se on. Epäilemättä. Seksiin tarvitaan virallisesti aina kaksi vaikka eräs nimeltämainit-
sematon naistenlehti kannustaakin naisia harrastamaan sooloilua. Mutta mikä muu tässä nyky-
maailmassa on sitten loppuviimeksi hauskaa kaksin? Toisaalta, jos se on taas ainoa asia mikä
pitää kaksi ihmistä yhdessä, ei sekään hyvä juttu ole. Mihinköhän tässäkin analyysissani
oikein pyrin? Elämä on bailaamista erotiikan viidakossa.

"Anteeksi että elän - en tee sitä toista kertaa."

Ettenkö sanoisi, että tuo on fakta. Vähän niinkuin naapurin täti, kuuden lapsen äiti joka toi
remuavan katraansa meidän rantaan uimaan silloin kun olin jotain kymmenen kieppeillä. Rannalla
topakkana seisten, kädet lanteilla ja koko 150-kiloinen olemus tanakasti maan kamaralla hän
karjui: "Ja se joka hukkuu, saa varmasti selkäänsä!"

Sanomattakin on selvää, ettei piiskaa niinä kesinä tarvittu, vaikka silloinkin kun kaikki kesävieraat
ja sukulaislapsetkin olivat kylässä saattoi vedessä pulikoida parikymmenpäinen lapsikatras. 
Kukaan ei koskaan hukkunut, vaikka vietimme vedessä tuntikausia.

Elämäänsä ja elämistään ei koskaan pitäisi pyytää anteeksi. Se pitäisi elää niinkuin eläisi sen
ainoan kerran, ilman mahdollisuutta uusintaan. Päivästä päivään. Koska niinhän se on; elämä
tuskin jatkuu paratiisissa alastomana kirmaten. Luulen, että sen jälkeen on vain hiljaisuus.

Mutta kuten Karl Marx sanoi: 

"Antaa vetää, menkää ulos! Viimeiset sanat sopivat vain typeryksille, jotka eivät vielä ole
puhuneet tarpeeksi!"