Yritinpä sitten tästäkin päivästä löytää jotakin positiivista. Vaikeaa, perin vaikeaa se oli. Eiliset
uutiset tappoivat positivian pitkäksi aikaa, mutta kai tästäkin suosta on noustava. Ennemmin tai
myöhemmin.

Mietin sitäkin, miten tautisen hyvä muisti voi koiralla olla. Pikkuriiviön pallo oli näkyvissä joskus
pari viikkoa sitten. Tänään Riiviö sitten syöksyi makuuhuoneeseen ja yritti tunkea itseään ihan
väkisin sängyn alle. Se kaivoi lattiaa, yritti keplotella kyljelläänkin, mutta ainoastaan pää mahtui.
Mitäs ei syntynyt chihuahuaksi vaan saksanpaimenkoiraksi. Oma moka.

No, könysin sitten katsomaan ja tajusin että siellähän se pallo köllötteli sängyn alla. Ongin sen
sieltä ja siitäkös se riemu repesi! Pallo pomppi, pyöri ja kieppui - ja nelikymmenkiloinen 
karvakasa pomppi, pyöri ja kieppui silmät riemusta kiiluen perässä tätä kantti kertaa kantti
kämpää ympäri ja ympäri... Itsensä ryski väsyksiin ja pääsi lojumaan yöunilleen ihan kaikkensa antaneena.

Eläimet... ei sitä osaisi enää ilman niitä elää. Olen varmaan aikamoinen pervo, kun nautin siitä
että saan lapioida hevostallissa paskaa, kantaa selkä vääränä heiniä ja rapsutella hevosia.
Suoraan sanottuna rauhoitun tallissa; kun hevoset saavat iltaheinät, alkaa se tasainen rouskutus.
Silloin tällöin joku pärskähtää, kenkä raapaisee betonilattiaa... Olo on kuin joulutontulla, tosi
rauhallinen. Vaikka kuinka on paha olla kun tallille menee, niin siellä rauhoittuu kummasti. Se
on sanoinkuvaamaton tunne kun monisataakiloinen karvaooppeli hirnahtaa nähdessään tutun
ihmisen, tönii päällään kun on jotain asiaa ja tottelee pieniä eleitä ja sanoja - joskus tuntuu että
tottelee jo pelkkää ajatustakin. Eikä hevosen olisi pakko; massallaan se saisi niin halutessaan
ihmisen kenttään alta aikayksikön. Mutta ei, siellä se odottelee kärsivällisenä heinää ja kun
saa kasan eteensä, katse kertoo että kiitos kun tulit. Kiitos kun pidät minusta huolta.

Ja koirat. Yön pimeinä tunteina kun et saa unta ja tuijotat kattoon, tuhina sängyn vierellä kertoo
omaa kieltään. Mitäs turhaan huomisesta huolit; se on otettava vastaan mikä tulee ja millaisena
tulee. Vaikka elämä olisikin kuin Etnan juurella (jossa tietää että joskus tulee ihan varmasti
jotain niskaan mutta milloin ja mitä, sen vain näkee sitten kun se tulee) niin ota hetki kerrallaan.
Vaikka päivä olisi ollut kuinka hektinen, koiruus köllähtää illalla nukkumaan sen kummemmin
tulevaisuutta kelailematta, ja on aamulla pirteä kuin peipponen tökkiessään kylmällä kirsullaan
kukonlaulun aikaan emännän silmiä auki.

Meillä ihmisillä olisi paljonkin opittavaa eläimiltä. Se konstailematon tyyli, jolla ne elämänsä
läpi porskuttavat ainakin nyt ihan ensimmäiseksi. Ja sekin, että nautitaan tästä elämästä tässä
ja nyt - sillä kun se loppuu, on liian myöhäistä.