Aamun sinertävässä kajossa katson vierelläni tuhisevaa miestä. Siippaa, joka nukkuu peiton sisällä vain nenänpää näkyvissä, tuhannen kippuralla kuin pieni poika. Matkustaa unipurrellaan yli tuhannen pilven ja kulkee maailmoissa jonne vain hänellä itsellään on pääsy.

Minä rakastan tuota ihmistä, jokaista millimetriä hänessä. Hänen tuoksuaan, ääntään, nauruaan. Jopa hänen kiukunpuuskiaan kuin salamoita öisellä taivaalla minä rakastan. Rakastan niin että sattuu - ja toisaalta vihaan jokaista eteenpäin kulkevaa hetkeä joka lyhentää yhdessäolomme aikaa. Sillä joskushan se loppuu, elämä päättyy viimeistään kuolemaan.

Kosketan peiton alta näkyvää nenänpäätä. Nenä kipristyy ja unisen tuhinan saattelemana viimeinenkin pilkahdus Siipasta katoaa peiton alle. Esirippu on laskeutunut, ei enää tirkistelyitä tälle yölle.

Kaivaudun oman peittoni alle lämpimään ja ajattelen tätä hetkeä. Kuinka hiljainen, kaunis se onkaan. Kuinka kaunis elämä ylipäänsä on. Kuinka kaunis rakkaus.

Kellon viisarit kulkevat hiljalleen. Pian on aika herätä.

Kiitos sinulle, Siippani, että olet olemassa.

Kiitos sinulle, että saan rakastaa sinua.