Pitkään olen ollut hiljaa - ehkä riemuksi, ehkä harmiksi? Elämässä joskus tapahtuu niin suuria siirtoja ettei aina jaksa keskittyä muuhun kuin omaan itseensä. Sen kehimiseen, miksi on olemassa.

Sateisen, kolean aamun jälkeen illalla paistoi aurinko pitkästä aikaa. Mulla taitaa sisin olla tällä hetkellä sellainen risukasa ettei siihen säteet ulotu. Mua ottaa niin tavattomasti pattiin jokapäiväinen paha olo, tämä sairastaminen... kaikki. Pitäisi jaksaa pitää itsestään huolta mutta kun ei jaksa. Ei haluaisi olla kenellekään vaivaksi, tekisi mieli puhua pahaa oloaan pois mutta ei halua sälyttää kaikkea toisen harteille. Siksi olen hiljaa, ja kärsin. Tyhmää.

Tyhmäpä olenkin. Onko elämässäni mitään ilon aihetta enää? Siippaa rakastan, hän on minulle kaikki. Mutta joskus tuntuu, että olen täydellisen väsynyt siihen, että Teinien elämä on niin huoletonta. Kaikki on vaan "joo joo", "älä jäkätä", "en ennätä". Ja minun on vain jaksettava ja ennätettävä, halusin tai en. Koska olen Äiti, olen myös piika ja palvelija. Viiden tähden hotellissa samasta palvelusta joutuu maksamaan suolaisen hinnan, meillä se on ilmaista. Siitä saa jopa rahaa aina perjantaisin.

Pitää tunnustaa, että ne riidat mitä meillä Siipan kanssa ovat. johtuu Teineistä. Kun kaikki on hunningolla, ja itse turhautuu toisten jälkiä siivotessaan, alkaa tiuskia toiselle koska tämä on lähellä ja ainut joka kuulee. Emme oikeastaan ole koskaan riidelleet "omista" asioistamme. Se on itse asiassa aika ihmeellistä.

Okei. Myönnän, että olen yliherkkä. Jos Siippa kiukuttelee, otan sen itseeni vaikka tiedän ettei hän ehkä sitä minulle tarkoitakaan. Ylireagoin. Mutta kun olo on koko ajan sellainen, että pää on täynnä painetta, huippaa, on pahoinvointia, väsyttää ja vituttaa - niin minkäs teet? Kiukuttelet takaisin. Purnaan ja rähisen.

Ehkä pitäisi tehdä asenneremontti? Opetella laskemaan sadasta nollaan hiiiiitaaaasti?

Ehkä aloitan sen tänä yönä...?