Lähes puoleenpäivään nukuttuani tajusin jälleen karun totuuden. Viimeöinen hilpeä mieliala ja muka
hetkellinen "unohtaminen" missä mennään patoutui vain mustaakin mustemmaksi, tiukaksi möykyksi
rintaan ja siellä se kyttää ulostuloaan itkuna ja kaikenlyövänä pahana. Olisi varmaan paljon, paljon
helpompaa jos tietäisi onko final countdownini jo alkanut ja paljonko on aikaa, kuin että olen koko
ajan tietämätön ja pyöritän päässäni mitä ihmeellisimpiä ajatuksia. Kuka lohduttaisi Nyytiä?

En jotenkin jaksa - kaikesta luontaisesta positiivisuudestani huolimatta - ajatella että elämä on otettava
vastaan sellaisena kuin se tarjotaan. Ei minulla ollut syntyessäni kulta- eikä edes hopealusikka suussa
mistään muusta nyt puhumattakaan, olipahan vain napanuora kahdesti kaulan ympärillä, enkä siis edes
odota kohtalon tarjoavankaan minulle miljoonannen asiakkaan tarjousta kultalautasella ja elämää 
helpompana versiona kanta-asiakashintaan. Hitto, haluaisin vain tietää elänkö ensi keväänä vai en!

On varmaan niin, että kun luulet olevasi onnellinen, elämä paiskaa sinua märällä rätillä päin näköä ja
nauraa että luulet vaan, pösilö, että olotilasi on pysyvä. Jos jostakin pitää olla edes jollain lailla
tyytyväinen, niin onneksi se olen juuri minä eikä kukaan läheisistäni joka on kehässä Kohtalon
kanssa. En kenellekään toivoisi tätä henkistä helvettiä; tässä kai ihmisen vahvuus koetellaan mutta
minusta alkaa tuntua että seuraavan erän jälkeen tulee tyrmäys. En enää jaksa.

Itku ja nauru vuorottelevat korvieni välissä kuin vanha vuoristorata. Natisevat liitoksissaan ja jos
hyvin sattuu, vauhti riittää ohittamaan synkkyyden, mutta ilo on vain hetkellinen kun tietää jo heti,
että seuraavassa mahdollisessa kurvissa itku hyppää kyytiin ja hautaa kaiken synkkyytensä alle.
Miksi en osaa ajatella elämää vain päivä kerrallaan?

Haaskasin liki 20 vuotta elämästäni helvetissä. Nyt kun elämässä näyttäisi olevan mitään järkeä, se
uhataan ottaa minulta pois. Ikäänkuin joku tuolla yläkerrassa olisi päättänyt ettei tuo ämmä tuolla
tarvitse mitään. Ettei sille mitään kannata antaa, annetaan niille jotka sen ansaitsevat. Mitä helvetin
pahaa minä oikein olen tehnyt, ettei elämässäni voisi edes joskus olla aikaa, milloin ei mikään
peikko sitä varjostaisi? Miksi en vain saisi olla onnellinen, nauttia elämästä niinkuin muutkin ihmiset?
Herätä aamulla Siipan lämpimästä kainalosta ilman että ensimmäinen ajatus on kuolema?

Ikäänkuin elämä olisi jokapäiväinen venäläinen ruletti. Koko ajan on piippu ohimolla ja pelko
siitä onko kuti tulossa vai ei. Tämä on raskasta myös Siipalle, teineillekin... jos on minullekin.

Kun osaisi ottaa sen asenteen, että on tästä selviytyneitäkin - jos siis tulos on se pahin mahdollinen.
Ihmiset, tällaisen helvetin läpikäyneetkin ovat minua tukeneet (iso kiitos heille siitä!) ja tiedän
että teoriassa minun on mahdollista saada hoitoa ja viiden vuoden päästä voin muistella tätä ajan-
jaksoa keväänä, joka muutti ajattelutapani tyystin. Mutta kun tiedän, että on olemassa myös se
ryhmä, joille tieto on sama kuin kuolemantuomio. Kuolema raskaiden hoitojen jälkeen, kun
sinusta ei enää ole kuin varjo jäljellä - kun kaikki on yritetty ja lopulta joku sanoo sinulle totuuden:
ei enää voi mitään. Ei kannata laittaa herätyskelloa aamulla soimaan kun siitä unesta ei enää
kellon kukkokiekuuseen herää.

Minä en halua nähdä sitä päivää. En helvetti soikoon halua. Minä haluan nähdä paljon muunlaisia
päiviä - sellaisia  joissa ei ole pelkoa ja pahuutta.

Minä haluan elää. Nähdä lasteni kasvavan, nähdä saksanpaimenkoiran muuttuvan entistäkin
tyhmemmäksi ja nähdä ajokoiran edes joskus oppivan ajamaan jänistä. Minä haluan nähdä hymyn
Siipan kasvoilla ja haistella hänen  kaulakuopastaan sitä tuoksua mille tuoksuu vain mies suihkun
jälkeen. Minä haluan hitto vieköön sitä hyvääkin, mitä tiedän Kohtalolla olevan myynnissä taka-
huoneessa.

Onko se liikaa vaadittu?