Ehkä minun pitäisi taas ottaa itseäni niskasta kiinni. Ehkä yrittää nostaa itseään tästä alakulon suosta
ja jaksaa katsoa positiivisemmin mitä tuleman pitää.

Ehkä ja ehkä.

Ehkä minun ei pitäisi ajatella näin paljon. Ajattelun sijaan minun täytyisi täyttää päiväni jollain
järkevällä tekemisellä tyhjänpäiväisen ajattelemisen sijaan. Eikä ainakaan ajatella läheistä sukulais-
naista, jonka päivät olivat luetut tämän saman sairauden takia, minkä minulla nyt luullaan olevan.
Hänen nuorempi lapsensa ehti juuri täyttää 8 kk ennen hautajaisia, vanhempi oli neljän vanha.

Miksei vain voisi elää ja olla reaaliajassa? Tätä samaahan jahkasin jo aikaisemmin, mutta kun en
vain saa ajatusta pois päästäni. Ihminen on heikko, se on nyt huomattu. Todellakin, koska tosi
paikan tullen se oletettukin vahvuus karisee ja olet enää vain korkinmuru laineilla elämäs isossa
valtameressä. Kaikkein eniten ottaa päähän se kontrollin menetys; et enää hallitsekaan itseäsi.
Et enää voi tietää mitä tapahtuu ja se, jos mikä, lisää epävarmuuden tunnetta. Et ole enää kotona
omassa itsessäsi.

Aamun sarastaessa makasin valveilla lämpimän peiton alla ja ajattelin, mitä sitten jos tämä olisikin
väärä hälytys? Mikä tarkoitus tällä viikkojen pelolla, avuttomuudella, hädällä ja pahalla ololla sitten
oli? Oliko sen tarkoitus palauttaa mieleen se, että joku hallitsee päiviesi kulkua ja se joku et ole
sinä? Vai oliko se vain yritys tehdä minusta vahvempi? No, ehkä minun ei kannattaisi ajatella sitä
ennen kuin saan varmuuden, oliko pelko turha vai ei. Antaa hevosen surra, sillä on isompi pää,
sanoi mummu aikoinaan. Minä tuhersin itkua hevosrakkaana ihmisenä; miksi kaikki paha pitää
sitten laittaa hevosen kannettavaksi, eihän se sitä ole ansainnut! Olisinko ollut viiden silloin. Meni
monta vuotta ennenkuin ymmärsin, että mummun sanonnat yleensäkin olivat vertauskuvia - hän
harvemmin otti kantaa mihinkään oikeasti. Tai otti, mutta omalla tavallaan. 

Ehkä, jos ja olisipa ovat niitä ilmauksia, joita pyörittelemällä ihminen yrittää kimpuroida eteenpäin
pyrkien minimoimaan pahan olon. Kai sen sitten on niin oltava; jaksaa paremmin jos on joku
pienikin oljenkorsi mihin takertua ja yrittää valaa itseensä uskoa paremmasta huomisesta. Ehkä
lopullinen - negatiivinenkin - uutinen on sitten helpompi kestää, kun on orientoinut itsensä edes
toivomaan. Toivomaan toivotontakin. Vasta sitten kun katsot viikatemiestä silmästä silmään
tiedät, oliko toivolla tarkoitus.

Kerran hammaslääkärin odotushuoneessa istuin kaksistaan odottamassa paikallisen kylähullun
kanssa. Kaikki tuon tiesivät kajahtaneeksi, mutta yleensä ihan vaarattomaksi. Mies pelkäsi
kuollakseen hammaslääkäriä ja mietti syvällisesti kuolemaa siinä vinyylipenkillä istuessaan.

"Ootko koskaan käynyt helvetissä?" mies kysyi minulta yhtäkkiä. Kielsin käyneeni.

"Minun veli on. Sanoi ettei siellä oo kylmä eikä kuuma, siellä on neljä isoa huonetta ja kaikissa
keskuslämmitys. Sanoi että heti ovesta oikealle oleva huone olis paras, sinne pitäisi päästä",
mies jatkoi.

Minä nyökyttelin että joopa joo, mikäpä siinä sitten. Muistelin samaisen miehen kerran kertoneen
terveyskeskuksessa, että velipojan olivat ufot vieneet edellisyönä. Kovasti eksoottisissa matka-
paikoissa tuntui velipoika vierailevan.

"Ei tuo poramies minusta vainajaa saa", mies tiesi vielä. "Minulla on taikamerkki, ja se on vahva
se merkki. Käytän jos tarve vaatii."

Sanojensa vakuudeksi mies näytti taikamerkkinsä: suoraksi ojennetut käsivarret ja etusormet
ristissä. Minä nyökyttelin että vahvalta näyttää, kylläkyllä.

Hammashoitaja huuteli miestä vuorollaan, ja tämä pomppasi penkistä ylös kuin tinasotilas. Ryhti
laski sitä matalammaksi mitä lähemmäs vastaanottohuoneen ovi tuli. Ovella mies vielä näytti
minulle hoitajan selän takana "taikamerkkinsä", ja minä vastasin siihen kohotetulla peukalollani.
Miehen ryhti koheni ja piristyneenä hän virnisti paljastaen purukalustonsa, jossa hammaslääkärillä
totta vieköön olisi työsarkaa useammallekin käynnille.

Ollaan me ihmiset kummallisia. Mutta aina pitää olla jotakin mihin uskoa.

Aina pitää olla ehkä.