Eilen illalla olin ystäväni kanssa rimpsalla, kuskin ominaisuudessa kuten tavallista. Ystäväni oli varustautunut tuhdilla voimajuoma-annoksella, ja meno oli sen mukaista. Kaikkialle piti päästä, äkkiä ja pian. Hauskaa piti olla, että arki unohtuu.

Hänellä oli arjen unohtamiseen syynsä. Minulla vain huoli ystävästäni; olin siis myötätuntobilettäjä.

Minä inhoan baareja ja yökerhoja, mutta sinne vain työnnyin muun väkijoukon mukana. Tulin tönityksi ovijonossa ja juuri ja juuri teini-iän ylittäneiden jyräämäksi. Ensimmäisessä paikassa oli sellainen tungos, että ystäväni päätti kymmenen minuutin yökerhobailaamisen sijasta lähteä laulamaan karaokea. Minä jolkotin perässä kadun toiselle puolelle kuin pässi narussa, mutta siellä karaokebaarin tyly poke sanoi että paikka menee kiinni ja karaoket on siltä iltaa laulettu. Ystäväni demonstroi, että hoituu se Delilah baarin edessäkin. Poke vetäisi oven kiireesti nenän edestä kiinni, ja pilliauton pelossa livahdimme vasta-avattuun yökerhoon kummastelemaan kolmen ihmisen väentungosta.

Oli aika riisua naamiot, aika lopettaa väkisin väännetty ilonpito. Naurut naurettiin ja itkut itkettiin, jälkimmäistä ehkä enemmän. Ystäväni on vedenjakajalla; hän rakastaa puolisoaan paljon, mutta kipinä puuttuu. Se kipinä, joka tekisi rakkaudesta Rakkautta ja veisi jalat alta. On hyvä olla yhdessä, mutta tuntuu kuin toinen olisi liian tuttu. On hyvä mutta ei ole hyvä kumminkaan. Ja tuntuu niinkin, että loukkaa toista pitämällä kiinni vaikka ei erossa ollessa ole edes ikävä.

Sydäntä särki, kun kuunteli tuota. Sanoin kyllä ymmärtäväni ja tietäväni miltä tuntuu; minulla on Siippaan sellainen kipinä että on riskaabelia olla ilman palovakuutusta. Tunne, että kun on erossa, ei oikein jaksaisi odottaa minuuttiakaan että taas pääsee lähelle. Nothing compares to you- tunne. Ja jos se puuttuu, ei ole oikein mitään. Vain tyhjyys ja olemassaoleminen.

Ystäväni sanoi, että jos voisi pyöräyttää ajan pyörää taaksepäin, moni asia olisi toisin. Mutta toisaalta, olisiko sitä enää samanlainen ihminen? Olisiko sitä viisautta, mikä tulee vain omista virheistään oppimalla ja elämänkoulua koluamalla vuodesta toiseen? Tekisikö sittenkään toisin? Valitsisiko oikean vai vasemman tien, tietäen ettei niistä kumpikaan vie taivaaseen?

Elämä on oppia. Täynnä suruja ja iloja, siinä järjestyksessä. Kenellepä tämä elämä helppoa olisi?  Pitää vain kulkea paarustaa se pätkä joka meille täällä maallisessa ajassa on suotu, sitten kuolla pois ja jäädä toivottavasti edes jonkun muistoihin elämään.  Kuitenkin käyttää se oma pätkänsä niin hyvin kuin osaa ja taitaa, sillä tähän kouluun ei ole preppauskursseja eikä reputetun uusintaa. On vain aika, joka kylmästi vie meitä syntymän ja kuoleman välisessä putkessa kohti sitä viimeistä pistettä, säälimättä ja hetki hetken perästä. Mutta vain hetki kerrallaan, ja yhteen hetkeen voi mahtua kokonainen elämä.

Kun aamun jo valjetessa ajoin läpi heräilevän maiseman, ajattelin että minä olen itse asiassa aika onnellinen. Minä tiesin, että minua odottaa kotona lämpimän peiton alla se, joka sytytti minuun sellaisen roihun ettei kukaan ikinä milloinkaan ennen. Joka ottaa kainaloon, ja kysyy kyyneleisistä silmistä välittämättä, oliko kivaa. Jonka ei tarvitse kysyä, rakastanko - koska sokeakin sen näkee. Minun ei tarvitse koskaan itkeä sitä, että tunnen itseni huonoksi ihmiseksi siksi etten kykene rakastamaan.

Koska minulla on käsissäni, vierelläni se, jota ilman en voi elää. Minun kipinäni.