Tuossa lueskelin naistenlehteä (mistä lie sattunutkin huusholliin tulemaan, koska en niitä todella
tilaa enkä osta) ja taas huomaa että on kevät. Koko numero oli pullollaan romantiikkaa, rakkautta ja
pesänrakennusvinkkejä. Kuvittelevat varmaan siellä että suomalaiskodeissa asuu tipusia pinkit lasit
silmillään, eivätkä ymmärrä maailman menosta mitään.

Naisten pitäisi olla huoliteltuja ja näyttää kauniilta tilanteessa kuin tilanteessa. Kauniissa ja rohkeissa
niin tapahtuu, Rumissa ja aroissa in real life ei. Miesten pitäisi tuoda vaimolle kukkia kotiin ainakin
kahdesti viikkoon. Joo, vissiin niin. Ja joka paikan pitäisi olla pullollaan romantiikkaa.

Siippa on varsinainen romantiikan ruusu. Jos sanon että tykkään susta, vastaus on "okei" (oikein
nousevalla intonaatiolla). Jos sanon että rakastan sitä, vastaus on "oma moka". Joskus heikkona 
hetkenä (tai ollessaan jotain vailla) Siippa sitten ilmaisee "minä rakastan sinua". Jos annan samaa
lääkettä takaisin ja sanon "no mikäpä ettei", saan Siipan viikoksi pahalle päälle. Erilaiset ovat
meillä huumorinkukat, toden totta.

Kävin äsken koirien kanssa pitkällä lenkillä. Kun oikein orientoituu, voi sitä lenkkeilyksi kutsua
vaikka tietää että joka ikisen vähänkään kellahtavan läntin kohdalla on liinat kiinni ja kaksi isoa
mustaa kirsua kuin pikaliimalla liimattuna mielenkiintoisissa hajuissa. Ennätin katsella tähtitaivasta
ja löysin pari satelliittiakin - vai ufojako olivat kiitäessään pitkin taivaankantta? Siinäpähän lähei-
sestä tuotantolaitoksesta töistä palaavat katselivat ja leimasivat varmuudella allekirjoittaneen sitten
lopullisesti hulluksi jos eivät sitä jo olleet tehneet. Kuka tervejärkinen nyt seisoo keskellä yötä
pyörätiellä niska takakenossa, suu auki ja tuijottaa taivaalle?

Minusta on kiva kävellä öisin. Kuunnella hiljaisuutta, soran narsketta lenkkareiden alla. Koiran
nuuskutusta. Jossain sen lajitoveri älähtää ja saa pää alhaalla jolkottavan saksanpaimenkoiran
mielenkiinnon hetkeksi herpaantumaan tienvieren pusikosta, mutta vain hetkeksi. Ei ole autoja
lennättämässä loskaa silmille, ei ohikulkijoita. Vain yö, pimeys, hiljaisuus, koirat ja minä.

Minusta tuntuu että kotona minua revitään kahtia. Kun yrittää olla kummallakin puolella, aikuisten
ja teinien, ja loppujen lopuksi ainoa jota sattuu olen minä. Mutta äidin roolihan se on; kärsiä, 
kärsiä ja unohtaa. Välillä minä olen niin helvetin väsynyt kaikkeen. Kun saisi selän siihen kuntoon
että pääsisi ratsastamaan; menisi Isolla Punaisella hiekkaharjuille kuuntelemaan hiljaisuutta. Ison
Punaisen kanssa meillä on henkinen suhde. Se seisoo hievahtamatta, kun tuijotan edessä aukeavaa
loputonta vedenpintaa korkean harjun laelta. Ja lopulta, kuin ajatus, se ikäänkuin vaistoaa milloin
aika on täynnä, kääntyy verkkaisesti, pärskäyttää ja lähtee laskeutumaan alas harjua.

Minua raivostuttaa niin suunnattomasti se, että kaiken muun lisäksi selkäkin on paskana. Kun
akka on täysin romu jo nelikymppisenä niin onko tätä järkeä jatkaa enää kahdeksankymppiä
tavoitteena? Kun tietää, ettei todennäköisesti tule tervettä päivää näkemään, joka ikinen aamu
alkaa kivulla ja päättyy kipuun. Mahakin oireilee jatkuvasta särkylääkkeiden mättämisestä. Eikä
kenellekään voi sanoa että antaisit minun nyt olla, kun sattuu ja on paha olo. Sekin on sitä äitiyttä;
että esität kaiken olevan hyvin ja itket itkusi yön pimeinä tunteina.

Ja sitten joku sanoo ettei elämä ole yhtä helvettiä. Just joo. Ollapa yksikin hyvä syy elää tämä
elämä loppuun, edes yksi. Nyt on korvien väli niin musta ettei näy valonpilkahdustakaan. Ihan
suoraan sanottuna voisin olla kypsä jättämään tämän kaiken taakseni, vaikka kuolemaa pelkään.
Sittenhän sen näkisi mikä siellä odottaa, kun edessä se on joskus kumminkin. Ja kuitenkin tietää
olevansa se pelkuriraukka joka raahustaa pävästä toiseen pää täynnä haaveita, joiden toteutta-
miseen ei tämä elämä riitä.

Mutta kuten Woody Allen joskus totesi: "Ei sillä, että pelkäisin kuolla. En vain halua olla läsnä,
kun se tapahtuu."

Niinhän se loppujen lopuksi on. Kukapa meistä haluaisi.