Joskus alle kaksikymppisenä ei osannut ajatella, miltä tuntuisi olla rupsahtanut. Ei tullut varmaan koulussa kuunneltua, mitä kaikkea maan vetovoima saakaan aikaan. Olisi kannattanut.

Kun silmäkulmassa on ryppyjä ja leukoja alkaa olla vaikka torilla myydä, tulee mieleen aloittaa sinnikäs taistelu tavoitteena ikuinen nuoruus. Näin kevät paljastaa siis muutakin kuin pesemättömät ikkunat; peiliin ei uskalla vilkaista kuin ohimennen ja tuntee olonsa niin vanhaksi että alkaa jo vatvoa mitä virsiä haluaa maahanpanijaisissaan veisattavan.

Keväällä rikastuvat kempparit, sen minä sanon. Ja tällaiset keski-ikäiset akankutaleet - me onnettomat - kannamme ropomme kosmetiikkatehtaiden loputtomiin syövereihin. Jos ryppyvoidepurkki maksaa 100 euroa, eikä sillä luvata kuin 20 % parannus roikkuviin kohtiin ja sekin sinnikkään kolmen kuukauden säännöllisen käytön jälkeen, saa ihmekohotuksista haaveileva nakata unelmansa unhon suohon. Tuon vertaiset prosentit eivät tätä naamaa kohenna - päinvastoin ihmetökötin mukana menneet rahat saavat suupielet valahtamaan polviin. Saahan ne claudiaschifferit ja evalongoriat hymyillä koko valkaistun kalustonsa voimin - tehokkain keino heidänkin virheettömiin piirteisiinsä taitaa sittenkin olla Photoshop. Tai sitten kirurgin veitsi, mutta kuka nyt boderekiksi haluaa.

Mutta että oikein maksimoisi tämän itsesäälissä rypemisen, voin tunnustaa että minua on kaksi kertaa luultu Siipan äidiksi. Huolimatta siitä, että olen Siippaa muutaman kuukauden nuorempi. Tosin puolustuksiakin on; toisella kertaa luulija oli umpikänninen polttopuunmyyjä pilkkopimeässä talvi-illassa ladon nurkalla, jossa lappasin koivuhalkoa peräkärryyn. Kysyi myyjä siinä Siipalta, että oletko sinä tuon naisen poika, ja siihen Siippa tietenkin - se koiranleuka - totesi että poika, poikapa hyvinkin... Siitä alkoi sen tuhannenpäiväinen vonkaaminen, eikä Siipan riemusta meinannut loppua tulla, kun "äitiä" ihan urakalla alettiin vällyjen alle kosiskella. Toisella kertaa taas sairaalantäti oli väärintulkitsija. Siippa joutui päivystykseen ja tarvitsi kipulääkettä. Minä menin etsimään sairaanhoitajaa pyytääkseni sitä, ja tavoitinkin etsimäni. Kerroin asiani - mainitsin Siipan nimeltä. Ystävällinen täti huikkasi hoitajien huoneeseen että viekääs ykköshuoneeseen kipulääkettä, täällä äiti pyytää. Äiti?! Elämässäni on joitakin kertoja, jolloin olen mennyt sanattomaksi ja tuo oli yksi niistä. Erheen kyllä toisaalta ymmärtää - itsepähän olen ottanut siipakseni miehen, jolla on etunimi kuin kolmevuotiaalla. Siitä huolimatta; tämä tapaus kun kiiri Siipan korviin, ei taas ollut riemulla rajoja...

Joka tapauksessa eivät ole vuodet minua silkkihansikkain kohdelleet. En voi sanoa niin kuin se 114-vuotias ranskalaisnainen televisiohaastattelussa, ettei hänellä ole kuin yksi ainoa ryppy - ja hän istuu sen päällä. Itselleen pitäisi osata nauraa, mutta onko se enää oikein kun joka kerran peiliin vilkaistessaan repeää niin, että kieriskelee eteisen lattialla ja nauraa palleansa helläksi? Tai että kaupan kassajonossa tuntuu siltä, että ihmiset katsovat sinua pohtien onko sinulla omat hampaat?

Tosin - ikähän on numeroita, mutta nuoruus on korvien välissä.