Saunalahti tuskin lienee tällä kertaa syyllinen.

Ja nyt vuosia viisaampana on pakko todeta; eipä tarvi ihmetellä, miksi on Exä on exä.

Miksi joka asia pitää vääntää rautalangasta? Miksi käyttää kaikkea mahdollista - jopa lapsen hyvinvointia - aseena, jos on yhtään mahdollista satuttaa minua edes pienesti?

Puhun nyt siis siitä valtakunnan mieliharmista, jonka kanssa joskus kauan sitten entisessä elämässäni erehdyin avioon. Mikä lie mielenhäiriö ollut? Toisaalta, sekin tie oli käytävä, sillä nyt ei minulla olisi näitä lapsiani. 

Siipan kanssa ollaan monet illat puhuttu tätkin asiaa halki, poikki ja pinoon. Yritetty jaksaa - tai oikeastaan Siippa on minuun valanut uskoa ja vakuuttanut, että ennemmin tai myöhemmin piina päättyy. Monet kerrat olemme pähkäilleet myös sitä, että mitä ihmettä minä oikein Exälle tein, kun katkeruus kestää vuosia, eikä tämä sen yli näytä pääsevän ja jatkavan omaa elämäänsä. Siis enhän minä muuta tehnyt, kuin otin eron mielenterveysongelmaisesta, väkivaltaisesta miehestä, joka ajeli autolla ladattu ase takapenkillä ympäri kylää poismuuttoni jälkeen, ilmoitti tappavansa ensin lapset ja sitten vasta minut ja jonka takia kuvioihin tuli salaiset puhelinnumerot, lähestymiskiellot, käräjäsalit ja poliisit. En muuta. Mukaani en ottanut muuta kuin omat ja lasten henkilökohtaiset tavarat ja rakensin uuden elämän puhtaalta pöydältä. Talokin jäi Exälle. Helvetti vain jatkui. Poliisi ilmoitti, että on voimaton aina siihen saakka, kun jotain tapahtuu. Tapauksen jo vuosien ajalta tuntien, lauseessa ei ollut sanaa "jos" - poliisillakaan. Ja tulihan sitä, tuli minulle, tuli lapsille ja lopulta Siipallekin, mutta ne ovat asioita, joita ei välittäisi muistella.

Nyt sitten viimeisin kiista käytiin niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin yksinhuoltajuus. Eron aikoihin en tullut hakeneeksi yksinhuoltajuutta, vaan yhteishuoltajuus tuolloin alaikäisille lapsille tuli ikään kuin automaattisesti. Mielessä oli vain päästä pakoon ja pois. Sittemmin tulin kyllä huomanneeksi, että olisi kannattanut olla jämynä. Kun kotona on enää nuorimmainen, jo teiniksi muuttunut Esiteini, joka käy omaa sisäistä taistoaan äänenmurroksen, parrankasvun ja hormoonimyrskyjen keskellä, oli viimeinkin pakko kerätä kaikki voimanrippeet ja noustava jälleen kerran taistoon.

Exä ei ole tavannut nuorimmaista ainakaan viiteen vuoteen. Ei tiedä lapsen elämästä mitään, eikä ole millään tavalla kiinnostunut. Periaatteessa kuitenkin kieltäytyy antamasta suostumustaan mihinkään lasta koskevaan asiaan. Nyt kun poika on sen ikäinen, että on kesätöitä ja tilillä muutakin elämää kuin satunnaiset synttärilahjat, alkaisi jo oma rahankäyttö ja jonkinlainen taloudellinen vastuu omista asioistaan olla ajankohtaista. Kun väestötietojärjestelmässä lukee "yhteishuoltajuus", ei lapsi saa automaattikorttia eikä verkkopalvelutunnuksia, ei edes passia. Nämä siis päällimmäisenä. Kaikkiin noihin tarvitaan molempien vanhempien allekirjoitus. Ei, sitä ei Exä voi kuitenkaan laittaa. Pankissa oli kuulemma sanottu, ettei missään nimessä kannata, koska silloin lapsella on mahdollisuus tyhjentää isänsä tili. Jokainen normaali ihminenhän tuon tajuaa, ettei moinen ole mahdollista eikä yksikään pankkivirkailija ole niin tyhmä että moista suustaan ulos päästäisi, mutta Exäpä ei olekaan normaali ihminen.

Minulla ei ollut siis muuta mahdollisuutta, kuin olla yhteydessä lastenvalvojaan. Lastenvalvoja soitti Exälle ja yritti saada neuvottelua aikaiseksi. Exä haukkui lastenvalvojan laidasta laitaan ja kieltäytyi. Samana iltana Exä soitti vielä kolmen promillen humalassa minulle, että ennemmin menee vankilaan ennen kuin laittaa mihinkään nimeään. Kyseli, että onko minun uusi mieheni niin surkea, ettei pysty pojan asioista vastaamaan kun häntä pitää vaivata. Ja vielä kuin varmistaakseen, että hänellä on asiassa valta, voima ja kunnia, meni äitini talolle riehumaan, latelemaan tappouhkauksia koko suvulle ja käymään käsiksi, minkä johdosta poliisit tulivat ja veivät Exän mukanaan. Seuraavana päivänä sain kuulla, että olin järjestänyt Exälle putkareissun, ja että olin päästäni seonnut ja muutenkin hullu. Tämän Exä tietenkin ilmoitti isoon ääneen marketin pihalla, kun kaljanhakureissullaan sattui näkemään äitini ajavan kaupan pihaan. Heti nähdessään äitini Exä kävi äitiini käsiksi ja yritti repiä autosta ulos, että äiti tulisi hänen kanssaan "juttelemaan". Sitten tulivatkin taas poliisit. Ja minä olin järjestänyt taas hänelle putkareissun, jo toisen kahden päivän sisällä - miten voikin akka seota päästään! Exä katsoi vielä asiakseen soittaa minulle kolmantena päivänä lastenvalvojan soitosta ja käskeä minua hakemaan lähestymiskieltoa, että hän saa olla minulta rauhassa. No, minähän se häirikkö olin. Viimeisten viiden vuoden aikana en ole soittanut hänelle kertaakaan ja tapaamistakin välttänyt kuin ruttoa. Se mitä sieltä päin on tullut, onkin sitten jo ihan toinen tarina.

Mitään vaatimuksia Exällä ei ole lapsen suhteen, ei suoraan sanottuna edes muista minä vuonna lapsensa on syntynyt, mutta koska se olen minä, joka erehtyi sitä yksinhuoltajuutta hakemaan, oli kanta ehdottoman kielteinen. Hän ei suostu mihinkään, mistä minä voisin hyötyä rahallisesti - näin siis hänen omien sanojensa mukaan. Sitä en pöljässä päässäni ymmärrä, miten minä voisin hyötyä rahallisesti siitä, ettei minun tarvitse olla Exään missään yhteydessä enää milloinkaan.

Jouduin siis ottamaan yhteyttä asianajajaan, joka laatikin Exälle kirjeen. Kirjeessä kerrottiin, että olen hakemassa yksinhuoltajuutta ja että asia viedään käräjäoikeuden ratkaistavaksi, ellei sovintoratkaisua siihen löydy. Exäpä käänsikin kelkkansa ja soitti asianajajalleni heti kirjeen saatuaan. Hänellä ole mitään yksinhuoltajuutta vastaan. Kaikin mokomin hän siihen suostuu, kun en anna hänen poikaakaan tavata. Sitäkään hän ei ymmärrä, miksi tähän pitää asianajajat sotkea, kun hän olisi ilman muuta suostunut jos joku sitä olisi häneltä kysynyt. Asianajajani oli kyllä kysynyt, että minkä takia ei ollut sanonut samaa lastenvalvojalle, joka hiljattain oli samasta asiasta soittanut. Exällä oli siihen vastaus valmiina: ei hänelle ole kukaan soittanut. Kukaan ei ole asiasta sanallakaan hänelle maininnut.

Voi hyvää päivää! Nyt on kuun lopussa meno tätä sopimusta tekemään. Ja välikommenttina: en koskaan, en ikinä, en milloinkaan ole kieltänyt poikaa tapaamasta isäänsä. Isänsä vain on ilmoittanut jo vuosia sitten, ettei hänellä ole pojan kanssa mitään tekemistä, kun ei asu hänen kanssaan.

Juttu on saanut kyllä nyt mielenkiintoisia piirteitä. Nuoremmalle tytöistä Exä oli soittanut ja sanonut, että hän haluaa laittaa pisteen tälle koko touhulle. Hän kuulemma velvoittaa minut yksinhuoltajaksi, koska sen jälkeen hän vapautuu elatusvelvollisuudesta. Uskoisin, että huoltajuussopimusta tehdessä saattaa syttyä taas sota, kun Exälle selviää että huoltajuus ja elatusvelvollisuus ovat kaksi eri asiaa, eikä yksinhuoltajuus vapauta toista vanhempaa elatusvelvollisuudesta...

Miksiköhän tämänkin kirjoitin? Varmaan siksi, että näitä asioita yksikseen miettiessä meinaa suomalaiskansallisesti pälli levitä.