Joskus 70-80- luvun taitteessa äitini ihastui kotipermanentteihin. Hänen mielestään kotpermanentti
oli aivan loistava keksintö; kuinka paljon sillä sitten säästikään rahaa! Äidin lempimerkki koti-
permanenttiaineissa oli Onla, ja voi jösses että se haisi pahalle. Isä tavasi pullon kyljestä "home-
permanentti" kun ei englantia osannut ja nauroi katketakseen. Hymy hyytyi kyllä isälläkin jälkeen-
päin, niin huomasimme.

Silloin oli kesä, jonka aikana satoi paljon. Vietimme paljon aikaa sisällä, ja oli aikaa ihmetellä tuota
uutta muotioikkua ja kuinka äitimme oli sen valtaan joutunut. Kun kesä eteni, meillä alkoi rampata
porukkaa, jotka istuivat puupuolat päässään kahvilla vaikutusajan verran. Äidistä tuli oikea virtuoosi,
ja kohta oli koko kylällä kiharat. Äiti olisi varmaan kihartanut kissan ja koirankin, jos olisi kiinni
saanut. Minä vein kaiken varalta koiran piiloon ja kissa nyt vietti suurimman osan päivää muutenkin
omilla retkillään.

Isä taisi olla äidin ensimmäinen koekaniini. Äiti istutti vastahakoisen siippansa keittiöjakkaralle
ja suuren hiusmuotoilijan elkein leväytti itse lakanakankaasta kyhäämänsä kapan isän auringon
haalistaman T-paidan suojaksi. Isä näytti myrkyn nielleeltä, mutta kilttinä ihmisenä ei laittanut
vaimolleen vastaan, vaan antoi kaiken tapahtua. Varmaan tiesi ja oli oppinut vuosien saatossa,
että vastaansanominen oli turhaa kun vastassa oli äitini.

Me lapset istuimme rivissä kuin kuivan kesän oravat ja katselimme silmät suurina toimitusta. Meistä
oli hurjaa nähdä isä rullat päässä. Isällä oli päälaella kaljun alkua ja synkin ilmein hän sitten vil-
kuili itseään peilistä. Ja kun sitten vaikutusaika oli mennyt ja kiinnitysaineetkin laitettu ja puolat
viimein poistettu, isä oli kuin maailmanmies. Korvallisilla sojotti kiharapilvet kuin Pelle Hermannilla
ja meitä nauratti. Jotain murahtaen isä sitten iski vihreän kangaslakin päähänsä - sen jossa luki
sivussa reteästi AIV - ja painui pihalle. Kiharat pursuivat lierin alta. Kikattelumme loppui vasta kun
äiti loi laskelmoivan katseensa suuntaamme. Äkkiä meillä olikin muuta tekemistä, minullakin
leikkimökin siivous. Tulipahan sekin sitten tehtyä.

Saihan äiti sitten meidät kesän aikana pyydystettyä. Ensin uhrina oli neljä vuotta nuorempi sisareni,
jolle oli periytynyt hirveä määrä hiuksia päähän. Kun äiti puolasi koko kuontalon ja laittoi Onlat
vaikuttamaan, sisko koetti olla positiivinen. Oli saanut uuden nuken palkaksi permanentista. Sitten
parin tunnin päästä kun kaikki oli valmista, oli sisarestani sukeutunut Anita Hirvonen. Tukkaa oli
niin ettei meinannut huoneeseen mahtua.

Sen kesän minäkin näytin Pikku-Heidiltä ja häpesin silmät päästäni. Teki mieli mennä talon alle
piiloon niinkuin mummun collie, joka oli yhtä huono-onninen karvojensa suhteen; äiti ei sitä
kihartanut, mutta mummu ajeli sen keritsimillä melkein kaljuksi, kun oli onnistunut sotkemaan
turkkinsa johonkin öljyyn ja rasvaan. Koira oli talon alla melkein viikon häpeämässä, minä leikki-
mökissä. Mutta pääsin minä sentään kiharoideni kustannuksella ratsastusleirille, jonka lähestul-
koon kokonaan vietinkin sitten lippis päässä. Muistan vieläkin mitä lippiksessä luki: HEVOS-
HULLU. Se oli senaikainen painettu sanani, joka oli lakini.

Veljeäni ja nuorinta sisartani ei käherretty. Syystä ettei veljelläni kasvanut edes tukka, oli varmaan
muutaman kuukauden vasta, ja nuorin sisareni oli liian pieni. Kinusi kyllä, onneton, kiharoita
mutta joku raja oli äidinkin permanenttaamisvimmalla.

Aikanaan kotipermanenttivillitys loppui. Äiti kiharsi kaikki tuttunsa ja sukulaisensa, ja sai käsiinsä
hurjan ihottuman. Lisäksi hän luki lehdestä juuri tuon Onlan aiheuttavan hiustenlähtöä, joten
kaikeksi onneksi kotipermanenttivillitys vaihtui voikukkaviiniin - mutta sitä me lapset emme
saaneet edes maistella...

Mutta vieläkään, ei kuuna päivänä, tule mikään voima - eivät villit hevosetkaan - saamaan minua
permanentattavaksi. Sen verran katkera kokemus oli.