Tänä aamuna huomasin hämpinseitin olohuoneen katossa. On se siellä ollut pitkään, mutta olen
tietoisesti vältellyt siihen nurkkaan katsomasta. Tänään oli pakko; venyttelin oikein pitkään ja
nautinnollisesti tässä tuolissani, mietin että keittäiskö teetä - ja sitten se vain äkkiä oli siinä.

Hämpinseitti.

Siitä sain taas syyn henkiseen rökitykseen. Koirankarvapallot olen itsepetoksella saanut ajateltua
pienemmiksi kuin ne ovatkaan. Astianpesukoneeseen matkalla olevat astiat vain katselevat tiski-
pöydällä nähtävyyksiä ennenkuin saapuvat määränpäähänsä. Kaapissa odottaa käppyrään kuivunut
leivänkyrsä - no, tokihan se siellä hevosia varten on ja jos joku kysyy, niin ihan tarkoituksella sinne
jätetty. Siis jos joku kysyy...  Joka päivä on sumuista, vaikka paistaisi aurinko pilvettömältä taivaalta -
ainakin jos katsoo keittiön ikkunan läpi. Makuuhuoneen ikkunan takana sataakin sitten kroonisesti
vettä sillä lasissa on satoja mustan kirsun jarrutusjälkiä. Liikennettä sillä kiitoradalla on kuin Arlandassa
ikään.

Siippa imuroi vihapäissään makuuhuoneen sängynalusen tässä päivänä muutamana. Katsoin parhaaksi
liueta vähin äänin takavasemmalle kun sängyn alta alkoi paljastua niin kauan kadoksissa olleita aarteita
että ei ole tottakaan. Sieltä löytyi ja löytyy siis ihan vaikka mitä... Eikä se Elvis mitään kuollut ole, se
on takuulla sekin tuolla sängyn alla villakoirien seassa.

Mutta se laiskamato minussa on se joka pitäisi vierottaa. Mikä tähän vätystelyyn auttaisi? Vitamiinit?
Piristeet? Tehotyttöjuoma? Joskus kun on voimainponnistus jopa laittaa pyykkikoneen kansi kiinni.
Saati sitten pyykit koneeseen. Sitten kyllä on euforinen olo, kun on saanut käyttämänsä haarukan
suoraan koneeseen saakka - omatunto säihkyy naapuriin saakka puhtaana kuin lipeässä liotettu
lakana. Mutta jos se haarukka lojuu altaassa muiden huomiota huutavien kotitalousvälineiden seassa
niin kyllä sitä tuntee itsensä niin huonoksi. Niin huonoksi, että.

Minusta ei äiti osannut kasvattaa keittiön pikku ihmettä. Varmaan liikaa istuin pentuna muovisaavissa
äidin ja isän mukana navetassa, sillä sinne ne minut aina tipautti kun alkoi separaattori ryskyttää. Kai
ne minua sittenkin rakasti, koska saavi oli yleensä tyhjä. Selittivät toimiaan minun jälkeenpäin asiaa
tiedustellessani, että muuten kuulemma ryvin lantakourussa ja konttailin lehmien mahojen alitse. Olihan
se ukki ja mummu tietysti olemassa, saman katon alla kun sopi entisaikaan asumaan useampikin
sukupolvi, mutta aina silloin jouduin saaviin ja navettaan kun äiti piti mykkäkoulua mummulle.
Oli varmaan aika oksainen anoppi-miniäsuhde, koska muistan istuneeni saavissa aika usein. Siellä
sitten istuin ja paukutin sinisellä muovihelistimellä saavinlaitaa. Ja kuulemma lauloin kurkku suorana
koko navetoinnin ajan, mutta sitä en onneksi muista. Valitettavasti muu suku muistaa sen kyllä.

Mutta että saisin tämän melankolian ja itsesyytösten ryöpyn laantumaan, otin päivällä Nilvon Niin ja
ajoin kaupalle. Lastasin kärryt täyteen siivoustarvikkeita, ja toin ne kotiin siivouskomeroon odottamaan
inspiraatiota. Eilen olisi ollut inspiraatio, mutta se kuoli ennen yötä. Tänään yritti inspiraatio tulla,
mutta huomasi että olen kampaajalla ja kääntyi takaisin. Jospa huomenna...

Kyllä minä vielä tämän kämpän siivoan. Vaikka sitten henki menisi.

Ja pesen ikkunat.