Elämä ei ole lässydraamaa. Eipä kai. Katsoin yönä muutamana leffan "P.S. I love you" ja itkeä pillitin koko elokuvan ajan. Aamulla olin kuin ylensyönyt virtahepo, silmät turvoksissa. Jos jollekulle tulee mielihalua itkeä pillittää, niin suosittelen sitä. Erittäin lämpimästi muuten; leffa oli tosi hyvä ainakin sen perusteella, mitä kyynelverhoni läpi näin.

On outo olla yö yksin. Siippa on hautausmaalla metsästämässä. Ei siippa ole Buffy Vampyyrintappaja, mutta tekee metsästysseuransa lukuun cityjänisten harvennusta ihan seurakunnan pyynnöstä. Yleishyödyllistä puuhaa; en minäkään haluaisi että rusakot mellastavat isäni viimeisellä leposijalla ja syövät parempiin suihin sinne istutetut kukkaset.

Minulla on ikävä Siippaa, vaikka meillä ei ole fyysistä välimatkaa kuin muutama hullu kilometri. Minä olen siihen ärripurriin tainnut aika pahasti napsahtaa; hitsautunut niin että on vaikea hengittää yksin. Nukkumaankaan en osaa mennä, vaan lorvin koneella, surffaan tylsänä netissä ja olen kuin pahainen teinityttö teatraalisine huokauksineni.

Minä hölmö vanha varis olen siis edelleenkin rakastunut. Nyt se alkuaikojen hullaantuminen on muuttunut tasaiseksi välittämiseksi, mutta tunne ei ole lainkaan laimeampi. Päinvastoin. Tällaisina yksinäisinä hetkinä tuntee sen oman pienuutensa ja sen miten voimaton on kohtalolle. Siippa on minun kohtaloni, se saviruukkuni puolisko jota haluan vaalia paremmin kuin omaani. Siippa on minun kaikki, enkä minä kestäisi jos se otettaisiin minulta pois.

Sen verran torkahdin televisiota katsoessani että näin unenpätkän. Siinä oli pieni punainen mökki jonka edessä kukkivat juhannusruusut. Minä istuin portailla valkoinen, hulmuava mekko päälläni ja odotin jotain. Siippa tuli jostain ja istui viereeni, kiersi käsivarren ympärilleni ja puristi kainaloonsa - ihan sillä omintakeisella tavalla jolla sen aina tekee. Äkkiä portilla seisoi kauan sitten ajasta iäisyyteen siirtynyt mummoni, joka katseli meitä ja hymyili. Uni oli rauhallinen, ikäänkuin sumuinen.

Sitten heräsin, ja minulla oli Siippaa hirveä ikävä. Tekisi mieli käpertyä ulko-oven eteen kuin koira, odottamaan korvat höröllään jokaista rapsahdusta. Sen sijaan olen levoton sielu, joka vaeltaa huoneesta huoneeseen ja odottaa. Istuu sohvalla tyynyä puristaen ja odottaa.

Aamuun on vielä aikaa. Kellon viisarit matelevat. Aurinko könyää taivaanrannan takaa aikeenaan kiivetä korkealle. Linnut heräävät laulamaan. On kesäyö.

Ja minä rakastan niin että olen haljeta.