Sitä lunta jysähti taas tonnin verran pihamaalle viime yönä, ja koko pitkän päivän sitä laatua on saatu lisää. Sitä on enemmän kuin köyhällä unelmia, enemmän kuin monena muuna talvena. Vanikin näyttää aivan jättikokoiselta kermakakulta lumen alla kyyhöttäessään.

Jos omistaisin ikiomat laskettelurinteet ja jos elinkeinoni olisi niistä kiinni, olisin onnesta soikeana. Tai jos edes olisin talvi-ihminen, niin tämän homman kanssa voisi tehdä diilin ja nauttia elämästään. Mutta kun en ole, niin olo on kuin russakalla hirrenraossa - kohmeinen ja ahdistunut. Kun pusket hampaat irvessä pihan poikki sen lyhyen matkan talliin, se tuntuu maratonilta. En voi olla inhoamatta vaatteiden sisään tunkevaa lunta, ja sitä jatkuvaa takkuamista lumeen jumittavien kottikärryjen kanssa tallitöitä tehdessä. Siinä ennättää miettiä, miksei aikoinaan syntynyt maahan jossa on aina kesä...

Mutta en ole ainoa, kenellä on tässä pihassa negatiivisia tuntemuksia talvisään suhteen. Hevoset seisovat ulkona takamus tarkasti tuulen suuntaan päin. Toinen tammuskoista - vanhempi - on keksinyt oivan tavan suojatua: se asettaa itsensä juuri siihen kulmaan, missä nuoremman ja isomman kaverin hehtaarin kokoinen takalisto antaa parhaimman suojan myräkältä. Kummallakin on niska lumessa ja turpa kuurassa, mutta eivät kuitenkaan lähde sisälle vaikka olisin houkutellut. Kai ne ottivat varaverenkiertojärjestelmät käyttöön, kun ei niitä näytä paleltavan - heinä kelpaa. Räyhä istuu silmät viiruina ja korvat pitkin päätä ja haaveilee olevansa husky. Luppa ja Rampoliini maastoutuvat lämmitettyyn majaansa ja tuskin viitsivät tarpeillaan käydä.

Viima vonkuu nurkissa ja pellit paukkuvat katolla. Viikonlopuksi lupasivat lisää lunta ja myräkkää. Pentuna sitä oli ihan innosta hihkuen pulkkamäessä, eikä haitannut vaikka sisälle mennessä lumella kyllästetty pipokin painoi kaksi kiloa. Nyt vanhana havukkana ei nää lumentulossa mitään innostavaa. On niin lamaantunut, istuisi vain tylsänä ja tuijottaisi seinää. Joskus iskee inspiraatio lähteä sivistystä ihmettelemään. Sitten kun kaivaa auton lumihangesta ja huhkii itsensä hikeen, ei enää huvitakaan mennä minnekään.

Tai no, kauniista aurinkoisista talvipäivistä kyllä pidän. Ihanaa on käydä pikkupakkasessa kuutamolla koiran kanssa kävelyllä, tai vaikka katsella sisällä takkatulen lämmössä timanttihankia. Mutta tämä jatkuva lumentulo, se minua riepoo. Sitä vain odottaa, että tulee maaliskuu ja sitten huhtikuu... Luonto alkaa herätä eloon, seinänvieruksilla alkaa vihertää ja linnut palaavat kotikonnuilleen etelän lämmöstä. Sitä ikään kuin pettyy, kun talvi vain jatkuu ja jatkuu.

Mutta joka vuosi se on kesä kuitenkin tullut. Siksi kai tämän talven takkuamisen kestää kerta toisensa jälkeen.