On ja ei.

Olinpa kaukaa viisas ja ostin pikkuruisen rahapussin pikkuruisille rahavaroilleni. Toisella puolella on taskut sille ainokaiselle pankkikortille ja miljoonalle kanta-asiakaskortille (joiden kaikkien tarkoitusta en edes tiedä ja joista osaa en ole käyttänyt koskaan).  Olin oikein tyytyväinen valintaani, kun hampaat irvessä änkesin kaikki kompaktiin kokoon joka mahtui taskuun. Ei enää jättikokoista, mustaa mummolompakkoa, joka olisi suurimman vuotta tyhjää täynnä tai kuittien kuormittama. Vain pienenpieni rahakukkaro ja tavarat järjestyksessä. Laitoin rahapussin mikron päälle odottamaan uusia uljaita kauppareissuja. Siinä sitä sitten tyytyväisenä ohimennen katselin ravatessani tietokoneen ja jääkaapin väliä.

Sitten menin kauppaan ja kassalla limsaostoksilla iski tenkkapoo. Pankkikortti oli nätisti taskussaan mutta kun en saanut sitä ulos. En sitten millään. Jono takanani kasvoi, niska oli punainen kuin teksasilaisella jyväjussilla hellekesänä ja pankkikortti tirkisteli pikkuruisessa lompakossani ilkkuen. Reteesti päätin ratkaista tilanteen käteisellä rahalla ja vetäisin vetoketjupuolen auki. Mutta kuinkas ollakaan; nakkisormistani vain yksi ainoa pystyi sukeltamaan pikkukukkaron syövereihin ja koskettamaan kahden euron kolikkoa saamatta sitä ulos. Nolona ojensin koko rahapussin pitkästyneenä katonrajaan tiirailevalle teini-ikäiselle kassaneidille, joka näppärästi kumosi koko kahden euron ja kymmenen sentin maallisen rahavuoreni liukuhihnalle ja sain limsapulloni.

Seuraava ostos seuraavana arkipäivänä lienee sitten uusi, isompi lompakko. Semmoinen mummomallinen joka on lähestulkoon aina tyhjä tai kuitteja täynnä. Sitä sitten hilaan paikasta toiseen - mutta eipähän ole niin pikkuruinen ja sievä, että on omistajalleenkin murtovarma! Ottaisikohan tällä kertaa beigen?