Aamuyön kajossa katselin Siippaa. Päivisin se on niin kova kundi, öisin kuin nukkuva pikkupoika.
Sydän oli haljeta siitä että rakasti niin lujaa. Äitinsä kerran minulle sanoi, että se vain esittää aina
sitä kovista, mutta kerrankin oli tahallaan ajanut fillarilla rytisten vesakkoon ettei olisi liiskannut
hiirtä. Oli kylläkin silloin alle kymmenen, mutta sama persoona kumminkin.

Jospa olisimme tavanneet 20 vuotta sitten? Olisimmeko nyt tässä? Tuskin; minä olin tyystin erilainen
ihminen kuin silloin. Niin oli Siippakin. Meillä molemmilla oli aivan erilaiset elämänarvot ja tarvittiin
molemmille tarpeeksi kova elämänkoulu että opittiin erottelemaan jyvät akanoista. Valitsemaan ne
parhaat.

Ei meillä helppoa ole ollut - kenellä olisi? Siippa leikkii välillä mörökölliä ja minä vittumaista akkaa.
Välillä siippa on se vittumainen akka ja minä mörökölli. Roolileikissä nimeltä parisuhde ei pitäisi olla
häviäjiä - ei sen paremmin voittajiakaan. Pitäisi osata viheltää peli poikki silloin kun on tasapeli, ja
sitä me pienin askelin opettelemme. Päivä kerrallaan. Step by step, heart to heart.

Sekin miten tarinamme oikeastaan alkoi, on legendaa. Tapasimme sattumalta, paikassa jossa minun
ei olisi kuulunut olla, ja Siippa tilanteessa jota ei olisi tarvinnut olla. Yhteydenpito alkoi ja sekin oli
jotakin erilaista... vaikka meillä olikin välimatkaa yli 400 kilometriä. Sitten olin neljän päivän pitui-
sella työmatkalla ja Siippa soitti. Sanoi että on ikävä ja paha olla, tule. Minä jätin kaiken. Kymme-
nessä minuutissa olin hoitanut itselleni sijaisen ja auton keula nieli tietä kohti Siippaa. Minä menin
kun toinen tarvitsi. Kuukaudet kuluivat, viikot erillään ja viikonloput yhdessä. Sitten tuli syksy ja
Siippa jätti kaiken ja tuli minun luokseni, paikkaan jossa ei tuntenut ketään. Sillä tiellä olemme.

Vasta Siipan kanssa elämistä opetellessa minä aloin ymmärtää kuka minä loppujen lopuksi olen.
Oli kummallista tajuta päivänä muutamana, että lopultakin vieressä oli ihminen joka antoi tilaa
hengittää ja olla oma itsensä. Sitä minä yritin ja yritän antaa takaisin: omaa tilaa, ja mahdollisuutta
hengittää. Olla sellainen kuin on, oma itsensä. Impulsiivinen, verbaalinen, suloinen. Ja niin täynnä
teinien vimmaa ja välinpitämättömyyttä, ettei ole tosikaan, mutta hyvin se sen peittää. Hymyileekin
joskus.

Ehkä me molemmat törmäilimme ennen vääränlaisiin ihmisiin, mutta kaikki se oli koettava ja elettävä.
Ne rumat vastoinkäymiset, ja hetket milloin kuolemakin tuntui elämää paremmalta vaihtoehdolta,
ovat onneksi taaksejäänyttä elämää. Menneisyyden peikkoja meillä on molemmilla, mutta luurangot
kaapeista on jo aikaa sitten putsattu jos niitä nyt koskaan on ollutkaan. Ja kun kumpikaan ei ole
täydellinen, on tästä hyvä jatkaa. Elämän palasia kooten samaan palapeliin.

Ja voi hitto vieköön miten minä tuota miestä rakastan.