Huonosti nukutun yön jälkeen on aamulla ensimmäinen reaktio se että a) selkään sattuu ja b) päähän sattuu. Ei ole kivaa aloittaa päiväänsä Buranalla. 

Selkäkipuun on tieteellinen selitys siinä, että eilen illalla Pikkuriiviön kanssa lenkillä ollessani olin tehdä spagaatin jäätyneeseen vesilammikkoon ja venäytin selkäni. Pääkipuun on siihenkin syy: eilen illalla pikku hiljaa alkanut ketutus, joka ei ottanut yön aikana laantuakseen, valvotti ja mitä enemmän se valvotti, sitä enemmän  ketutti. Ja kun en selkäsäryltäkään saanut nukuttua, oli yö mitä oli.

Aamukahdeksasta alkoi puhelin piippailla viestejä: hevosten purut oli varastettu. No, katastrofiahan siitä ei sinällään tule, koska en ollut niitä vielä maksanut ja karsinanaapuri juuri eilen sanoi, että saan hevosilleni hänen hevosteltaan jääneet purut, tamma kun siirtyi etelämpään kilpailemaan kesäkaudeksi. Mutta silti ottaa päähän; kuka nyt tarvitsee peräkärryllisen kuivaa sahanpurua mustissa säkeissä?

Kiukusta kihisten katselin ikkunasta pihalle. Alkoi ottaa päähän kaikki; vastapäisen talon akka varsinkin, joka aina parvekkeella tupakalla ollessaan tuijottaa suoraan meidän keittiön ikkunasta sisälle. Tuijotin takaisin aina siihen asti, että akka väistyi. Sitten otti päähän yläkerran remuava lapsilauma. Onko hitto vieköön aina pakko alkaa se edestakainen laukkaaminen ja kilpakiljunta heti aamulla kun saa silmät auki? Yhtenäkin aamuna kuuntelin ihan pakosta tunnin huutosession kun jollakin mukuloista oli ummetus. Tämän aamun teemana oli ettei haluta syödä puuroa. Kiljunnasta päätellen olisi voinut kuvitella että siellä syötetään vähintään koiranjätöksiä. Kun puurot oli sitten (huudon säestyksellä) syöty, vaihtui aihe siihen ettei haluta laittaa toppahaalaria päälle...

Kiitos 70-luvun paperinohuiden äänieristeiden, minun ei yhtenäkään aamuna ole tarvinnut avata radiota saadakseni ääntä ympärilleni. Ei tänäkään aamuna. Yläkerran tosi-perhe-elämä pitää ääniefekteistä huolen.

Ja sitten tuo yksi rakastunut kurja: Iso Äijä, joka tuntee armotonta lempeä Pikkuriiviötä kohtaan. Pikkuriiviöllä on juoksu, ja Iso Äijä ei tee muuta kuin nuoleksii kusilammikoita, louskuttaa leukojaan kuola valuen - ja ulisee autuas ilme jo harmaantuneella naamallaan. Yötä päivää, lattialla maatessaankin se ulisee. Aivan kuin sanoisi aina "vooooivoooivoooiii..." Eikä usko vaikka kuinka komennetaan; rakkaus on sokea ja näköjään myös kuuro. Valveillaoloaikansa Iso Äijä könyää Pikkuriiviön selässä, mutta on onneksi jo niin köntys, ettei oikein onnistu pahojaan tekemään. Usein Pikkuriiviökin läsähtää istumaan kun Iso Äijä lähestyy ja näyttää lähinnä leipääntyneen koko kosiskeluun.

Isoin teini oli saanut töistään jännetuppitulehduksen; ranne oli turvoksissa ja kipeä. Siivoaminen, tiskaaminen, luutuaminen ja moppaaminen vaativat veronsa. Itkua tuhertaen taiteili Teini ripsiväriä silmiinsä. Käskin mennä lääkäriin. Jonkun aikaa mietittyään Teini sitten kysyi minulta, saako jäädä pois töistä kun käsi on kipeä. Minä siihen, ettei työelämässä ole poissaolovihkoa johon mamma laittaa kuittauksen, vaan että lääkärin kautta on mentävä jos mielii poissa olla. Kysyin samaan hengenvetoon että no, kumpi on mukavampaa tai helpompaa, työelämä vai koulunkäynti. "Työ", vastasi Teini. "Koulunkäynnistä ei saa rahaa."

Joopa joo.