Teoriassa voisin hyvinkin olla jo mummo. Vanhin lapseni on jo paljon vanhempi kuin
minä aikoinaan, kun esikoiseni sain. Toisaalta, optimismia on se että toivon pääseväni
joskus mummiksi, pessimismiä taasen se että pelkään olevani surkea mummo.

Opetan kuitenkin lapsenlapseni pahoille tavoille; kuuntelemaan ATBtä, syömään iltaisin
salaa herkkuja ja valvomaan aamuneljään tietokoneella notkuen.

Joku joskus sanoi, että pessimisti huomaa munkkirinkilästä vain reiän. Minä taas tiedän, että munkkirinkilän reikä on ainoa, joka ei lihota. Se on fakta jota ei kumoa tohtori Tolonenkaan.

Kun aika on kiikuttanut minua täällä eteenpäin näinkin monta kymmentä vuotta, on pakko
jossain välissä alkaa miettimään nuoruusmuisteloiden sijasta omaa aina vain lähempänä
tulevaisuudessa olevaa vanhuuttaan. Sitä toivoisi voivansa lähteä saappaat jalassa, ja
ihan mukava olisi jos ei suku hautajaisissa nauraisi vanhuudenhöperyyksilleni. Olisi jota-
kuinkin kunniakkaampi siirtyminen täältä ikuisuuteen.

Kaverin mummi vannoi, ettei karamelli lihota - ainoastaan leipä ja voi. Samainen mummi
kyllä oli niin dementoitunut, että 80-vuotispäivillään luuli olevansa rippijuhlissaan, joi
astianpesuaineet ja meinasi tukehtua kouralliseen sokeripaloja. En ihan noudata hänen
oppejaan, vaikka solakkana pysyi hautaan saakka. Ja tosi optimistisena - toivotti ulos-
ottomiehen tervetulleeksi uudelleen milloin vain ja syötti sähköyhtiön huoltomiehille
raakaa piparitaikinaa kahvin kanssa.

Hän oli leppoisa mummi, rauha hänen muistolleen. Viimeisinä aikoina kun hän makasi
terveyskeskuksen vuodeosastolla, menin äitini kanssa häntä katsomaan. Meitä varoitettiin
kyllä, ettei Almaa enää tunne, mutta mentiin kuitenkin. Jeesusteltiin sängyn vierellä että
kyllä on Alma mennyt huonoon kuntoon. Vastausta ei tullut, peiton reunan alta näkyi
vain kaksi suurta silmää jotka tapittivat meitä vuoronperään. Lähdimme pois ja vielä
autossa tuumimme että voi kun ihminen muuttuu sairastuttuaan.

Seuraavana päivänä sitten tuli erilaisten sattumusten kautta selville miksi emme Almaa
tunnistaneet: oli ihan väärä mummo. Äitini oli sekoittanut huoneen numerot ja niinpä
kävimme päivittelemässä ihan ventovierasta ihmistä joka ei hämmästykseltään saanut
sanaakaan sanottua. Eipä ollut kumma, ettei tunnettu.

Kukahan meistä se dementikko sitten loppujen lopuksi oli... Katseet kääntyvät äitiini
joka kerran unohti tekohampaansakin kylpylän vessaan. Ja joka eli 50 vuotta miettien
minne ilotulitusrakettien kepit menevät ampumisen jälkeen - kunnes sai sellaisen päähänsä.

Entä jos minäkin muutun höperöksi? Olen kai jo - tänäänkin puhuin kottikärryistä
tarkoittaen lumikolaa. Sanon usein "oikealle" kun tarkoitan vasenta. Etsin etsimästä
päästyäni ostamaani pyyhekumipakkausta ja löydän sen jääkaapista. Pelottavaa.

Toisaalta, tunsin kerran 98-vuotiaan teräsmummon joka pelasi pikkupoikien kanssa
lätkää pihalla. Muisti heitteli vain jääkiekon sääntöjen suhteen, muuten kyllä tuli
Ayrton Sennankin kuolinpäivä kuin apteekin hyllyltä. Viimeisinä kuukausinaan tosin
sitten menetti muistinsa lähes tyystin; ei "muistanut" että oli ottanut jo "terveysryypyn"
konjakkipullostaan (joka oli komeronnurkassa) ja vietti päivät pienessä sievässä.
Joskus kyllä vähän isossakin, sillä kerran isomman konjakkipullon huiviinsa huitaistuaan
kiikkui keinutuolillaan ympäri ja katkaisi kätensä. Lääkärit olivat aika paheksuvia,
kun mummo puhalsi sairaalassa puolitoista promillea.

Entä sitten jos olisinkin sellainen tavallinen mummo? Ensiksi pitäisi hankkia pörröinen
pipo - mielellään punainen - ja tummansininen talvitakki. Ja muutama kukka. Sitten
kävisin päivät pitkät K-kaupalla pelaamassa hedelmäpeliä ja perjantaisin bingossa.
Illat katsoisin tiiviisti Salattuja Elämiä ja tuntisin saaneeni roolihahmoista uusia sukulaisia.
Salkkareiden lasten syntymien kunniaksi tarjoaisin leipomon kahviossa parille luotto-
kaverille täytekakkukahvit ja menisin iltaisin ennen kahdeksaa nukkumaan.

Kai on niin, ettei minun kannattaisi vielä miettiä vanhenemistani. Nelikymppisiänikään
en edes arvele juhlivani; jos joku joskus minulta ikää kysyy, sanon että olen kääntynyt
kolmessakympissä takaisin ja palailen pikkuhiljaa omia jälkiäni.

Mutta silti kyllä mietityttää...