Niinpä sitä soudettiin kuin sinisorsat yli rasvatyynen järven. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että ikivanha pienelle perätuupparille suunniteltu raskas lasikuitupaatti ei ole maailman kevein ja mukavin soudettava. Ei varmaan Siipastakaan: tämä täti kun istahti perätuhdolle huilaamaan, niin keula osoitti pilviin ja Siipalla oli täysi työ pitää peppunsa keskipenkillä, ettei suoraan syliini liukunut...

Pääsin matkalla toki suunnitelmieni mukaan ihailemaan miehisten lihasten työskentelyä moneenkin kertaan, mutta jouduin kyllä itsekin kiskomaan vuorollani hampaat irvessä airoja.Sitä en tiedä mitä Siippa soudellessani sitten ihaili, mutta kovasti ainakin koetti olla navigaattorina. Romantiikasta emme kyllä ennättäneet edes avaussanoja vaihtaa, sillä ylihuolehtiva Mummo ei millään voinut luottaa siihen että kaksi nelikymppistä lasta pystyy soutamaan yhden paatin  kahden kilometrin päähän. Lähtiessämme juoksutti perään puolen litran limsapulloa, etten tuuperru matkalla sokerikoomaan. No, ehkä olisin sen tunnin verran jotenkuten ilmankin hengissä säilynyt... Puolivälissä soitti ja valitti, ettei löydä parempia kiikareita ja pitää pienillä koettaa tihrustaa. Oli joutunut menemään naapurin puolelle männyn juurelle nähdäkseen meidät järvellä - pienine, omien sanojensa mukaan mitättömine kiikareineen. Samaan hengenvetoon tivasi, miksi vene juuri kääntyi poikittain. No siksi tietenkin, muoriseni, että ei voi soutaa ja puhua puhelimeen samalla kertaa...

Olipa muuten ihanaa nauttia kesäisestä illasta järvellä, pitkästä pitkästä aikaa, huolimatta häriötekijöistä. Kuikan huutoja emme kuulleet; ne huudot sekoitti perjantai-illan moottorivenepörinä. Miten kukaan jaksaa sitä kuunnella? Hengittää bensankatkua ja pakokaasua raikkaan ilman sijasta? Missä on logiikka; tulla nyt maalikylistä moottorien äänten ja katkujen keskeltä jatkamaan samaa meininkiä keskelle luonnon hiljaisuutta? Sitäkin mietin, että mitä rentoutumista se sellainen on, kun yhdenkin saarimökin kalliolla oli niin hienot makkaranpaistotulet ja nuorisoa koolla - ja hevi huusi viimeistä päivää. Eivätkö ihmiset enää tänä päivänä lainkaan arvosta luonnon rauhaa ja hiljaisuutta?

Poukamissa ui kumminkin sorsia, taveja, uikkuja... siellä täällä vilahti pinnasta hyppäävän kalan hopeinen kylki. Oli niin... oli niin jotenkin rauhallista, kaunista. Aika ikäänkuin pysähtyy. Tuokin reissu olisi pitänyt tehdä ajan kanssa ja niin, että mato-onki olisi mukana, mutta kiireellä piti meidän kotiin ennättää. Teineillä oli omat menonsa, ja Luppakorva ja Riiviö kaipasivat kaitsijaa. Siipallakin oli omat harrastussuunnitelmansa. Tiedossa on siis yksinäinen koti-ilta... tai no mikä yksinäinen se on. Pääsenhän minä käyttämään koiria pissalla vaikka joka vartin päästä jos haluan.

Onhan tässä toivottavasti vielä aikaa ajankin kanssa kellua auringon hellittävänä, niin ettei ole kiirettä minnekään. Oman suunnitelmani mukaan voin aina ottaa koirat mukaan järvelle, soudella sinne läheiseen saareen ja viettää siellä vaikka koko päivän ilman kelloa ja aikatauluja.

Vielä on nimittäin kesää jäljellä.