Viime ajat olen miettinyt kaikkea typerää, etten ajattelisi vakavia totuuksia. Olen laskenut roisia
huumoria ja elänyt itsepetoksessa, ettei minua mikään vaivaa. Sillä vaivaahan minua: tietämät-
tömyys. Jos olisin varma oman kehoni kuvioista, tämä blogini ei olisi päivästä toiseen yhtä
helvetin itsesäälissä rypemistä ja valittamista.

Lapsena oli niin paljon helpompaa. Ei ollut laskuja, ei huolta tulevaisuudesta. Senkun oli vain.

Poika, joka kaiketi on varustettu äitinsä mielikuvituksella, juuri päivänä muutamana totesi saman.
Ollapa vielä lapsi. Se on kyllä tietenkin 12-vuotiaan suusta aika suhteellinen teoria, mutta silti.
Pienenä poika oli hirvittävän ihastunut dinosauruksiin. Mikä oli vain vihertävä, omisti miljoona
terävää hammasta ja osasi kunnon ärjäisyn, oli pojan suuri ihanne. Huippuunsa jalostettu dino-
saurusihailu kulminoitu kolmeen olohuoneen pöydän alla vietettyyn päivään; siellä heppu kyyhötti,
ärisi kun joku kulki ohi ja kummasti sillä aika siellä meni iltaan saakka. Sanomattakin on selvää, että
poika oli niinä aikoina helppo lapsi. Ei tarvinnut miettiä onko jälkikasvu pahanteossa, kun tiesi
sataprosenttisen varmaksi ettei ollut: poika oli pöydän alla ja murisi, aamusta iltaan. Neljäntenä
päivänä tuli pois, totesi ettei dinosaurusten elämä ollutkaan niin hauskaa ja syventyi Disneyn
piirrettyihin.

Keskimmäisellä - joka vielä nykyisinkin on taivaanrannanmaalari - oli taas mielikuvitusystäviä ja
rintaimplantit. Kuusivuotiaana olisi halunnut käyttää rintaliivejä, ja kun en sitten niitä sattuneesta
syystä hänen katsonut tarvitsevan, ratkaisi itse ongelman. Tai ongelmanratkaisu kyllä ilmeni
myöhemmin... Saunassa aloin ihmetellä tytön rinnassa neliskulmaista, selvärajaista ihottumaa, jota
raapi ja rapsutti. Laitoin kortisonia ja ihmettelin edelleen. Sitten päivänä muutamama katsoin,
kun tyttö juoksi pihan läpi kainalot ja T-paidan etumus märkinä. Minä siihen sitten ihmettelemään
että mistä moinen, ja käskin riisua paidan. Vastahakoisesti tyttö riisui ja "ongelman" nähtyäni
en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Tyttö oli teipannut rintaansa pakkausteipillä kaksi kahden litran
pakastepussia, joissa oli vettä. Köyhän naisen silikonit... Neliskulmaisen ihottumankin syy siis
selvisi samalla. Nykyisin naureskelee, että hänellä vuotivat implantit jo kuuden vanhana...
Hän on todella siis sisäinen blondi. Päivälläkin kun olin tämän nyt jo 17-vuotiaan teinin kanssa
kaupassa ja sanoin, että haehan paketti riisiä, tulee tämä hetken kuluttua takaisin ja sanoo: "Nyt
tuli oikosulku. Mikä on riisi... kun mulla tulee vaan mieleen spagetti." Oli todellakin olo kuin
olisin ollut kolmevuotiaan kanssa kaupassa! Ensimmäisessä työpaikassaankin oli täyttänyt
astianpesukoneen Fairylla...

Ollapa siis lapsi tai eläin. Vaikkapa koira. Tuollainen sohvaperuna kuin nuo meidän karvakasat.
Kuorsaa päivät pitkin lattioita, välillä leikkii pallolla ja päivän kohokohta on paskallakäynti. En
kyllä rehellisesti tiedä, kuluisiko aikani päivästä toiseen lorvien. Ehkä ei. Ehkä joo. Mutta elämä
olisi taas tässä ja nyt- tyylistä, toisista riippuvaisena olemista. En kai sellaistakaan halua.

Olen sanonut jälkikasvulle, että kunhan sen varanne pidätte, että jos alan vanhana höperehtimään
ja menetän muistini lisäksi vielä pidätyskykyni, antakaa minulle lopetuspiikki ja laittakaa turpeen
alle. En halua olla kenenkään kiviriippana, en sitten päivääkään. Haluan itse määrätä omasta 
elämästäni loppuun saakka - vaikka kyllä kai se niin on etten minä ole suinkaan se joka tuonkin
asian päättää. Se päätös lienee vallan muissa käsissä. Vanhuus tuntuu olevan niin kaukana - 
eikä se loppujen lopuksi olekaan. Jos oletettaisiin että eläisin normaalin pituisen elämän, olisin
siitäkin elänyt jo hyvinkin puolet. Enää puolet jäljellä... hupenee kuin tietokoneen kiintolevytila.

Tänä aamuna katsoin ulos, ja näin sen kaiken kauneuden mikä tuolla ulkona maailmassa on. En
kai ole sitä aikaisemmin ihan näin syvällisesti tajunnut, en ole katsonut tarpeelliseksi. Miksi kaikkea
tätä alkaa käsitellä vasta sitten, kun loppu alkaa olla lähellä? Ei siitä ennätä nauttia, ei enää. Kun
elää kuin viimeistä päivää, pitäisi saada kaikki. Hetimullekaikkitännenyt.

Sitäkin olen miettinyt, että jos kirjoittaisi kirjan? Laittaisi sanoja peräkkäin ja purkaisi sielunsa
kansien väliin. Jäisi jälkipolville jotain mitä ajatella; tuommoinenko se olikin, noinko se ajatteli?
Siippa taitaa olla tähän saakka ainoa joka on oikeasti ollut ajatuksistani kiinnostunut - tai sitten
jos ei, niin Kansallisteatteri on menettänyt arvokasta pääomaa. Sisukkaasti ainakin istui vierellä
koko yön ja antoi itkeä olkaansa vasten tässä joku aika sitten, kun henkinen kantti petti ja olin
lähellä romahtamista. Jos osaisi oikein mukaansatempaavasti kiemurtaa omaa tarinaansa paperille,
niin jospa sitä joku lukisikin?