Siivoan, puunaan ja hermoilen. Kiroan koirankarvat huitsin nevadaan - enkä kuitenkaan antaisi niistä ainuttakaan pois, koska sehän tietäisi koirista luopumista. Lupasta ja Pikkuriiviöstä, vaikkei Pikkuriiviö enää pikku olekaan. Reilut 40 kiloa saksalaisenergiaa, ehtymätöntä innostusta (mullehetikaikkitännenyt) ja herpaantumatonta valppautta.

Pikkuriiviö on oppinut sohvaperunan elkeitä, mutta osaa se olla älykäskin. Se saa aina tiskata jogurttipurkit, joten se vie tiskinsä eteisen matolle, tiskaa sen tarkasti - ja tuo sitten roskiin. Puskissa käyntikin menee niin, että jos on kiire, Pikkuriiviö lorottelee käskystä "pisu", ja komennosta "kakka" se pyllistää kuuliaisesti murjaisten haisevan kasansa suoraan hopeapajun juureen. Kiireaamuina toimitukseen menee alle 2 minuuttia, ja kiireettöminä aamuina asiointeihin ja Koiraviestin lukemiseen sitten menee helposti puolikin tuntia. Jo muutaman kuukauden ikäisenä se omaksui käskyn "nukkumaan"; iltaisin se tykkäsi rullata tyhjää vichypulloa pitkin lattiaa hirveän kolinan kanssa. Sillä oli hulvattoman hauskaa. Nukkumaanmenoaikaan Siippa sanoi Pikkuriiviölle "nukkumaan", ja meteli loppui kuin seinään. Kuului vain töminää, kun Pikkuriiviö ryömi sängyn alle ja nukkui siellä aamuun saakka autuaan unta.

Pikkuriiviö on myös pallohullu. Sillä on kolme palloa, joiden sijainnit se tietää tikitarkkaan. Yksi on sohvan vieressä, yksi makuuhuoneen sängyn alla ja yksi keittiössä. Kahteen palloon saa laitettua herkkuja sisälle, ja niitä Pikkuriiviö mielellään sitten kuonollaan pyörittelee pitkin lattiaa saadakseen herkut putoamaan ulos. Luppa onkin sitten tässä tapauksessa valveutunut; se on ässänä paikalla kun Pikkuriiviö alkaa pallonpyörityksen, ja kun Pikkuriiviö innosta uhkuen veivaa palloa edestakaisin, Luppa kulkee perässä ja syö kaikki pudonneet herkut...

Luppa taas on... Luppa. Se elää syödäkseen. Aamun keittiökierros sujuu kuono pöytien tasolla ja jos se tietää keittiössä olevan jotakin herkkupalaa, jota se koiransydämellään sata lasissa himoitsee, se odottaa vaikka koko päivän tilaisuutta saadakseen sen. Lupan häntä vain ei ole yhteistyökykyinen salaisten suunnitelmien suhteen; kun Luppa hautoo Suurta Pöydältäpöllimisoperaatiota, sen häntä heiluu vimmatusti samalla kun se tarkkailee mitä Ihmiset tekevät. Ja silloin kun Lupan häntä tietää mitä toinen pää hautoo, valveutunut ihmisyksilö osaa laittaa keittiön oven kiinni. Tämän tylyn tempauksen jälkeen Luppa on kuin maansa myynyt.

Luppa nukkuu makuuhuoneessa Koirien Sohvalla, Pikkuriiviö taas ulko-oven edessä eteisessä. Alkuun olimme Lupan kanssa aivan pulassa; muutaman kuukauden ikäisenä se yritti väen vängällä kiivetä sänkyyn. Heräsimme kymmeniä kertoja yössä siihen, kun Luppa yritti milloin mistäkin kulmasta kammeta viereen. Sitten eräänä yönä huomasimme Lupan nukkuvan autuaana tyhjentämättä jääneessä pyykkikorissa ilman, että oli edellisyönä kertaakaan edes yrittänyt tulla viereen. Pyykit löysivät tiensä uudelleenpesun kautta kaappiin, mutta kori jäi Lupalle. Aikanaan se kasvoi korista ulos, muutti pahvilaatikkoon josta siitäkin kasvoi ulos, ja jossain vaiheessa jouduimme investoimaan sohvaan. Se löytyikin kierrätyskeskuksesta yhden euron markkinahintaan, ja irtopäällisen kanssa se on vallan mainio karvavuorien vuoteena.

Pikkuriiviö on periaatteessa kaikille ystävällinen, mutta kahta asiaa se karsastaa: kimeä-äänisiä pikkulapsia ja toisia koiria. Kumpikin ilmestys saa sen niskakarvat törröttämään pystyssä ja jos jompikumpi putkahtaa ykskaks yllättäen sen näkökenttään, se saattaa karjaista ja kovaa. Yleensä Luppa säestää - ihan kaiken varalta. Pikkuriiviö on niin tarkka omista ihmisistään ja koskemattomuudestaan - onhan sen isä kuuluisa poliisikoira - että sen on pakko vahtia ympäristöään 24/7. Luppa taas on aivan kaikille ystävällinen; joka vain sille herkkuja antaa, sen suureen koiransydämeen mahtuu kavereita vaikka Kiinan väkiluvun verran.

Jos nuo kaksi karvaista persoonaa sijoitettaisiin ihmisten maailmaan, Pikkuriiviö olisi vapaudenpuolustaja toisessa maailmansodassa, naispuolinen kapinallinen, ja Luppa taas 60-luvun kukkaistyttö.

Ja niin minä vaan imuroin päivästä toiseen, keräilen hevosenkokoisia villakoiria ja seison viimassa ja räntäsateessa korvat luimussa pusikossa, kun kumpikin karvakasa pyllistelee isommalla asialla. Miksi?

Siksi, ettei elämä olisi elämää ilman noita kahta.