Mummot olivat ennen muinoin hepakassa, kun Brooke synnytti ja synnytti. Viikko kului, eikä jälkikasvu vieläkään ilmaantunut - Brooke vain kurtisteli kulmiaan synnyttäessään ja muisteli samalla menneitä. Sitten aikojen päästä oli kaikki muistelmat muisteltu, ja saattoi alkaa tapahtua. Kun h-hetki lopulta koetti ja täydellisesti meikkinsä säilyttäneen Brooken peiton alta kaivettiin ja valmiiksi puolivuotiaalta näyttävä lapsukainen, maamme rajat pullistuivat mummojen huokaistessa syvään helpotuksesta. Ei tullut susi sittenkään.

Sama juttu oli silloin, kun Hope katkaisi jalkansa. Asiaa puitiin markettien pelikoneiden äärellä ja torin kulmilla. Kyllä Eslassa kumi paloi, kun lykittiin toinen toisensa luo päiväkahville surkuttelemaan tapahtunutta. Miten se nyt sillä lailla tunaroi - ja Ihan kesken kaiken? Kaupoissa ei ollut koskaan ruuhkaa juuri Tunteiden & Tuoksujen aikaan, eikä silloin kannattanut edes harkita soittavansa isotädille kysyäkseen mitä kuuluu. Puhelimeen ei olisi vastattu kumminkaan.

Tuossa mietin omaa päiväkahviani hämmennellessäni ja iltapäivälehteen syventyessäni, että sitäkö se sitten on minullakin kun ei ole enää mitään mitä tehdä - virtuaalitodellisuutta? Kun ei omassa elämässä tapahdu mitään, muuttuu koko Forresterin perhe kuin omaksi eikä Stephanienkaan pirullisuus enää tympäise niin kuin ennen - onhan se sentään sukua ja sitä pitää ymmärtää. Sitä Siipan kanssa vaaputaan kuin kaksi vanhaa varista pannuhuoneen ja keittiön väliä ja ihmetellään kun aurinko paistaa - tai ettei se paista.

Minulla taitaa olla paljon kiinniotettavaa, sillä en ole koskaan vielä osannut samaistua muihin kuin omaan itseeni. En ole koskaan edes seurannut Kaunareita tai Salkkareita. Olen vain kellunut elämän virrassa tarttuen toisinaan kiinni siihen ja toisinaan tuohon, ja päästänyt aina irti siirtyäkseni eteenpäin. Joskus on ollut liiankin monta rautaa tulessa yhtä aikaa, kynttilä on palanut molemmista päistä aina siihen asti, kun huomasi valvoneensa viikon yhtä soittoa eikä nukuttanut vieläkään. Silloin alkoi olla jo vakavat paikat..

Tunnustan kyllä nykyisin uppoavani silloin tälloin internetin ihmeelliseen maailmaan, mutta en niin pahasti, että se valtaisi oikean elämän. Joku aika sitten katsoin televisiosta dokumentin, jossa nainen oli niin kiinni virtuaalimaailmassa, että oli mennyt jopa virtuaalikihloihin. Peli oli joku Sims-tyyppinen, ja nainen pelasi sitä netissa 24/7. Koskaan hän ei ollut tavannut vastapeluriaan - miestä, jonka virtuaalihahmo oli  täydellinen joka aspektilla - eikä  tiennyt, minkä näköinen tämä oli tai edes hänen oikeaa nimeään, mutta perhe-elämä soljui virtuaalitalossa kuin normaali arki, iloineen ja suruineen. Sormessa kimalteli sormus - se tosin oli ihan omalla rahalla ostettu - ja status oli kaikille "kihloissa". Tuli vain mieleen, olikohan vastapelurikin yhtä tosissaan...

Mutta millaista on elää elämää, jonka sisältö pitää hakea televisiosta ja internetistä? Missä ei ole oikeita ihmissuhteita, ei tapahtumia joita voisi jonkun kanssa jakaa... on vain yksinäisyyttä ja maailma, jota ei oikeasti ole. Onko se oma valinta - vai onko se tilanne, jossa tuo on ainoa kanava olla kosketuksissa sellaiseen sosiaaliseen olemiseen, jota suurin osa ihmisistä kaipaa? Olla osa jotakin.

Minun helmasyntini on olla aina äänessä. Minun on pakko aina kertoa Siipalle minulle tärkeät asiat, halusipa hän kuunnella tai ei. On tarve olla lähellä, tarve jakaa oma elämänsä. Tosin niin Siippakin tekee; puhuu niitä samanlaisia arkisia asioita kuin minäkin, kertoo sattuneet ja tapahtuneet. Jos ei puhuisi, minä varmaan tuntisin oloni kurjaksi. Siipasta en ole niinkään varma; hän varmaan olisi ihan onnellinen jos olisin edes hetken hiljaa. Minä pidän yhteyksiä sähköpostitse ja puhelimitse - samoin kuin Siippakin - ja uskon, että niin tulee olemaan hamaan tulevaisuuteen.

Eli onko siis pakko nyssähtää paikalleen ja jäädä odottamaan Noutajaa? Aina voi tehdä jotain uutta, kokeilla jotain ennenkokematonta sen sijaan, että istuu kaiket illat paikallaan  ja keskittyy käsikirjoittajien luomiin tapahtumiin enemmän kuin omiinsa. Unohtaa oman itsensä - tai unohtaa jonkun muun, joka kaipaa ystävää.

Ja sitten se todellisuus... Se on ihan toista. Ei ollut minun ensisynnytykseni seesteistä menneidenmuistelua - se oli ihan muuta. Huusin ja raivosin, ripsivärit olivat levinneet niskaan saakka ja hiki valui. Olin vielä lääkäriopiskelijoiden näytekappale - siinä ne seisoivat sängyn vieressä kuin pulut langalla ja saivat kyllä taatusti osansa ärräpäistä, joita latelin. Lapsi tuli maailmaan kyllä alle viikossa, mutta näytti vallan toisenlaiselta kuin telkkarisarjojen vauvelit.

Kaikesta huolimatta; mieluummin todellinen elämä.