Kerrostalokolmiossa kaksi aikuista, kolme lähes aikuista, kolme koiraa? Kyllä. On ahdasta.

Ensimmäiseksi on se ettei ole omaa rauhaa. Ei lainkaan. Ei milloinkaan. Ei öisin eikä päivisin. Jos
erehdyt menemään Siipan kanssa saman peiton alle, niin yksi teini kuittaa aamulla että voisitte olla
hiljempaa. Jos menee omalle tietokoneelleen, on jollakulla hetken päästä asiaa nettiin ja alkaa
taistelu kuka on koneella ja kuka ei. Hitto, taistelu on siitä kuka on minun koneellani!!

Toiseksi on se ettei mikään toimi. Ei likaista kahvikuppia saada astianpesukoneeseen, vaan se
jätetään tiskipöydälle. Jos tuon kaupasta juustoa, seuraavan kerran voileipää tehdessä sitten
avataan tämä uusi paketti ja jätetään entinen syömättä. Jos otetaan leipää, pussi jätetään varmasti
auki. Jos otetaan maitoa, maito jää pöydälle. Näitä me Siipan kanssa sitten raivaamme; kuljemme
perässä ja kuittailemme, vittuilemme, pyydämme, neuvomme, raivoamme... Turhaan. Juuri kun on
saatu siivottua ja Siippa menee parvekkeelle tupakalle ja minä kirjoittamaan kiukkuani ulos,
saapuu joku teineistä kotiin ja taas päästään Siipan kanssa siivoamaan. Ihanaa!

Kolmanneksi on sitten se, ettei vastuuta oteta mistään. Oletetaanpa että tänään on Varhaisteinin
imurointivuoro. Me tulemme kotiin illalla, ja toivomme että kaikki olisi ok. Jotenkin emme edes
ylläty, että pölynimuri ei ole saanut katsettakaan osakseen koko päivänä. Kun erehdyn asiasta
huomauttamaan, Varhaisteini ottaa television ääressä paremman asennon ja kuittaa: "Olisit ollut
siivoamassa." Fucking good - kasvatukset ja opit ovat siis menneet perille!

Minä luulen, että ratkaisu olisi lisätilassa. Tällä hetkellä vain ei ole realistista tuosta vain muuttaa;
se olisi helpommin sanottu kuin tehty. Mutta jotain ratkaisua tähän täytyy keksiä. Muuten on
pian tässä kapisessa kolmiossa kaksi seinälle hyppivää aikuista ja kolme mistään piittaamatonta
teiniä.

Ja kolme koiraa.