Nyt saa sanoa kuin Siippa ikään, että kylläpä vituttaa.

Nimittäin eilen illalla päätin lähteä Vanhinta Teiniä vastaan koiran kanssa, kun soitti ettei uskalla tulla töistä kävellen pyörätietä pitkin, vaikka se onkin puolta  lyhyempi reitti kotiin. Siellä kuulemma vaanii ahdistelija, joten arkailu tuonne menemisessä pimeällä ja vielä kun on tyttölapsi on kyllä ihan terveellistä. Naisihmiset ovat jo kuukauden päivät kartelleet tuota yksinäistä metsäpolun pätkää. Minulla nyt sillä reitillä taas ei ole pelkoa: minulla on mukana Suuri ja Vahva Sussari ja vielä taustatukena sen isompi, lammasmainen kopio - ja sitäpaitsi jos ahdistelija uskaltaa persoonastani kiinnostua, niin sokea on. Tai kovassa naisentuskassa.

Lähtiessä sitten tämä ensinmainittu Suuri ja Vahva Sussari, Pikkuriiviö, intoili niin että jotenkin repäisi hihnaa kun olin avaamassa ovea ja vasen käteni jäi hihnan, ovenrivan ja vaikka minkä väliin. Ja voi jumankeka että sattui ja lujaa. Sormet kävi nurinniskoin ja taivaan tähtikartta vilisi silmissä. Vielä en elämäni filminauhaa nähnyt, mutta tähtisateessakin oli ihan riittävästi. Luulin että kolme sormea on vähintään poikki, kun hammasta purren lähdin tarpomaan tuulta päin. En uskaltanut edes kurkistaa kintaaseen.

On minua aina ennenkin ottanut päähän se että joka helvetin kivi on kulkiessa käännettävä ja se mitä ei käännetä, sen päälle kustaan. Nyt otti päähän kuin pientä oravaa; käteen sattui ja räntää tuli päin näköä. Kulkeminen yhdenkin koiran kanssa on lievästi nykivää; on vain kaasu ja jarru, eikä kytkintä luistateta. Ja kun niitä on kaksi... Toinen kun hyökkää häntä tötteröllä seuraavalle pysäkille, jää toinen vielä nuuskimaan edellistä. Näytän luultavasti tuulimyllyltä koiralenkilläni molemmat kädet ojossa; toinen kiskoo eteen- ja toinen taaksepäin. Vaikka sanotaan että koiran pitää saada lukea kulkiessaan "päivän lehdet", niin koiramaailman uutisissa taitaa olla sunnuntailiite päivittäin.

Kilometrin päässä tuli Teini vastaan kuin höyryveturi sivuilleen vilkuilematta; Lamamallun savu vaan pöllysi kahta puolta kun ei arvannutkaan että Mamma on vastassa eikä Varhaisteini, kuten ilmeisesti oletti. Äkkiä se kyllä tupakan nakkasi takavasemmalle ja samantien syttyi sädekehäkin pään päälle, kun näki Mamman mahtavan muodon lähestyvän. Hyvin oli nuuka "moi". Viattomana talutteli toista koiraa kun ensi töikseni hihnan tytölle tuuppasin ja kiirettäkin näytti kotiinpäin pitävän. Ei purnannut puolella sanalla mistään - täysin vastoin tapojaan. Minä olin hiljaa, hymyilin sisäänpäin ja päätin käyttää käräystä joskus myöhemmässä vaiheessa taisteluaseena. Sillä vaikka likka on pian 18, en tupakanpolttoa hyväksy.

Kotona sitten liottelin kättä kylmässä vedessä niin että se alkoi sinertää ja kitkuttelin sormusta nimettömästä Fairyn avulla. Vedet valuivat silmistä, mutta pakko se oli irti ujuttaa ettei katkomaan tarvinnut alkaa. Koko sormi oli kuin musta nakki, ja ei ole kenenkään edun mukaista mennä kuolioon vain siksi että on sanonut kosintaan "kyllä" - ja toisekseen on nuo kultarinkulat sen verran arvokasta tavaraa ettei viitsi niihin sivuleikkureitaan kokeilla. Pikku hiljaa koko tassu oli turvoksissa ja musta kuin junan alle jäänyt. Siippa kääri siihen paremman puutteessa hevosen pintelin ja sen voin vannoa, että mikään helläkätinen veli valkoinen ei Siippa ole... Tähti jos toinenkin tuikahti siinä käsittelyssä.

Yö meni jotenkuten notkuen. Vitutukseeni mätin (Neekerin)Pusuja keittiössä ja join Jaffaa päälle. Päätin, että jos en aamulla mahdu ovesta ulos niin onpahan ainakin syy olla kotona. Ja jos tuska jatkuu pitempään ja Pusuja menee isompia määriä, niin tienaan ainakin sillä kun joku 4D tekee minusta dokumentin. Tassua jomotti niin vietävästi, että vetelin särkylääkkeitä lähes joka purkista. Aikani kun sängyssä pyörin ja kiepuin niin Siippakin heräsi ja syytteli minua ettei täällä saa nukkua kukaan. Aamu kun valkeni, olin niin kipulääkepöllyssä etten huomannut että korvakin oli kipeä. Kun pölly hellitti, niin kyllä huomasin korvasärynkin. Kaikki Teinit olivat kotoa kaikonneet ja Siippa jäi vapaaehtoiseksi kodinturvajoukoksi, joten kävin ottamassa hevoset talliin ja oikein pidin kiirettä, että ennätän terveyskeskukseen.

Ihan turhaan kiirehdin. Kello oli neljää minuuttia vaille päivystyksen päättymisen, ja jalka oli jo oven välissä kun lääkäri ilmoitti että työaika päättyy neljän minuutin kuluttua, joten tervemenoa keskussairaalan päivystykseen 40 kilsan päähän. Se siitä lääkärien valasta, että jokaista apua tarvitsevaa on autettava. Taidan valittaa lääkintöhallitukseen tästä epäpätevästä lääkärinplantusta, joka on aikaisemminkin diagnosoinut ihmisten vaivoja ihan Aku Ankasta oppimillaan termeillä. Kaikenlaisia sitä töihin otetaan. Taitaa olla niin, että tämän kunnan lääkäriksi pääsee jokainen joka on edes peruskoulun suorittanut - tai sen puuttuessa taitaa riittää edes esiopetuksen oppimäärä.

Enkä hitto vieköön lähtenyt sinne keskussairaalalle. Soitin sinne ja kuulin siellä olevan tuntien jonot. Yllätys yllätys...  Siis kituroin käsi- ja korvasäryssäni nyt seuraavankin yön.

Huomenna kun menen kahdeksan aikaan terveyskeskukseen valittamaan vaivojani, kostan sille tämänpäiväiselle lääkärinplantulle ja vien koko suvun salmonellanäytteet kaikilta kaksi- ja nelijalkaisilta sille nenän eteen yhdessä punaisessa muovisangossa. Jos kysyy että miksi, niin vastaus on selvä.

Paskan kun saa pyytämättäkin.