Joskus 80-luvun alkupuolella hirveästa lapsesta kasvoi kamala teini. Oikea äidin painajainen ja kavereiden äitien huolenaihe. Lapsilleni olen tietenkin kertonut, että koko nuoruuteni olen viettänyt sievästi kädet sylissä istuen, tukka on ollut jakauksella keskellä päätä ja harmooninsoitto on ollut harrastukseni. Meikistä en ole kuullutkaan ja kaikki poika-asiat on hoidettu vasta papin aamenen jälkeen.

Teinitpä eivät luekaan tätä blogia. Itse asiassa, heillä ei ole pienintäkään aavistusta että ylipäänsä osaan edes kirjoittaa tietokoneella. Eikä pienintä ajatuksenpilkahdustakaan siitä, että saattaisin olla itsekin ehkä mahdollisesti ollut teini.

Mutta muutamia otoksia typerän teini-ikäisen ajatusmaailmasta - siitä ajasta kun luuli osaavansa, tietävänsä ja ymmärtävänsä kaiken ja lähti olettamuksesta, että koko maailma mahtuu sen oman navan ympärille, joka vilkkui helmoista solmitun silkkipaidan alta.

Minä olin aina camelbootsnainen; oman tieni kulkija. Kiipeilin puissa, ratsastin ilman suitsia ja satulaa hulluksi tiedetyllä hevosella sen valkoinen harja naamaani tuulessa piiskaten, painautuneena litteäksi sen lämmintä selkää vasten maisema silmissä vilisten - ja selvisin siitä kaikesta hengissä. Yläasteelle mennessä teiniys otti minut hetkeksi kynsiinsä, ja sisäinen minäni vaikeni - mutta vain hetkeksi. Minusta tuli pariksi vuodeksi tyttö; siksi aikaa että ehdin elää lähestulkoon kaiken sen mihin toiset tarvitsevat puoli vuosikymmentä, ja rauhoittuakseni sitten kaiken nähneenä. Ikään kuin
palasin kotiin omaan itseeni, ja jälkeenpäin olen ajatellut että kai sekin aika piti nähdä.

Mutta kuinka kaikki sitten kävikään...?

Tupakanpolton opettelin heti 13-vuotiaana, eli aika myöhään siis nykymittapuulla. Sauhuttelin välitunnilla ja käytin 50-luvun vaatteita. Liikuntatunnilla kun toisilla oli verkkarit, minulla oli tummansininen satiinikellohame ja kymmenen sentin korot piikkareissa. Tukka oli blondattu ja Marilynin tyyliin väkerretty, ripsiväriä oli senverran paljon että Marilynin verhottu katse syntyi jo maskaran painosta. Paras kaverini oli lähes identtinen tekstiilikaksoseni, tumma kopioni ja kahdestaan laitoimme hyvinkin usein maailman ranttaliksi. Kotioloissa sitten olin salaa kiinnostunut kaikesta missä oli moottori. Perehdyin isän Mossen tekniikkaan oikein omistajan oppaan kanssa ja ajelin
traktorilla pitkin maita ja mantuja. Mopokin minulla oli.

Tupakanpoltto loppuikin sitten kuin seinään. Kärysin sätkä hampaissani äidille (juoruilevan, vuotta vanhemman serkkupojan toimesta) ja koska minulla oli kapina-aika päällä, ajattelin pääseväni asiassa niskan päälle. Ärsyttäisin äitiä, voi vitsi! Äitipä olikin tytärtään ovelampi; sanoi että kun kerran poltat, niin perhana vieköön, polta sitten. Katselin silmät suurina ja tumppasin tupakan. Koko hommasta meni maku. Enkä ole sen jälkeen tupakkaa sytyttänyt. Paitsi kerran, kun hermostuin entiseen mieheeni: kiskoin koko askin kerralla, oksensin ja pyörryin. Ei ollut kivaa. Vitutti.

Koulunkäynti ei hirveästi kiinnostanut. Sen verran koulunpenkkiä kulutin, että kimpuroin luokalta toiselle - hyvän muistini ansiosta arvosanat olivat kohtuulliset eikä lukioon pääsy sitten aikanaan tuottanut suurempia vaikeuksia. Minua kiinnostivat musiikki (Elvis oli suuri idolini, samoin Stray Cats - elämäni kohokohta oli kun sain Brian Setzeriltä vastauksen fanikirjeeseeni), Suosikki oli raamattuni ja elämäni rakentui hauskanpidolle. Poikaystävät vaihtuivat tiheään, yhtä poikaa pyöritin tosi keljusti pikkusormeni ympärille hiukan pidemmän aikaa koska hänellä oli V8-koneella oleva Chevy. Aina kun vain pyysin, poika tuli paikalle pelastamaan minut milloin mistäkin pulasta, mutta hänen reilua luonnettaan en silloin osannut arvostaa. En osannut arvostaa kyllä mitään muu-
takaan.

Viinakokeilut tulivat samoihin aikoihin kuin tupakanpolttokin. Ensimmäisen muistan koko ikäni... Kaverini kanssa mietimme hiuslakan kovettamat päämme lähestulkoon puhki, millä saada pönttö sekaisin, ja sitten saimme ahaa- elämyksen: tehdään kiljua. Tuumasta tyylimme mukaisesti heti toimeen; ahdistimme luokkamme pahimman rakkarin musiikkiluokan välikköön ja tiukkasimme ohjeet kiljunvalmistukseen. Naureskellen poika ohjeet antoi ja  kellohameen helmat heiluen 
porhalsimme kotiin, kolistelimme kaapista tarvittavat ainekset ja juoksimme Toivolaan. Toivola oli eräs autiotalo, joka oli tukikohtamme. Siellä touhusimme kiljupänikän käymään, ja sitten
tuli ongelma: joku saattaisi pänikän löytää, joten minne sen kätkisimme? Minä sain kuningatar-
idean ja ehdotin, että kätkisin sen omaan vaatehuoneeseeni. Niinpä huristelin kolmivaihteisella
Nopsallani kotiin kiljupänikkä kassissa keikkuen ja kätkin sen suunnitelman mukaisesti vaate-
huoneeseen. Olin aivan satavarma siitä, ettei kukaan sitä sieltä löytäisi ja viikon päästä saisimme
hilpeät humalat kiljustamme.

Seuraavan viikon perjantaina sitten sulloin kiljupänikän kassiini. Ensimmäinen tunti oli kemiaa
ja puolivälissä tuntia alkoi luokassa leijua hiivan haju. Huomasin toistenkin ilmeistä, että haju ei ollut vain mielikuvitukseni tuotetta. Katonrajaan viattomana katsellen sinnittelin tunnin loppuun ja sen jälkeen syöksyimme kaverin kanssa vessaan. Pänikkä oli vuotanut varmaan neljäsosan kassin pohjalle ja löyhkä oli melkoinen. Tuimme pänikän hyvin pystyasentoon ja lopun päivää
varjelin kassiani kuin paavi kirkkohopeita. Kassi oli pesty ja jos joku likomärkää veskaani
ihmetteli, kerroin silmät ymmyrkäisinä pesseeni sen. Kukaan ei katsonut asiakseen kysyä miksi.

Illalla sitten otimme Toivolassa lasilliset, toisetkin. Maku oli jotain aivan hirveää. Järkyttävää. Kaverini alkoi oksentaa ensin, sitten minä. Loppuyö meni maha kuralla ollessa ja seuraavan päivän olimme molemmat aivan sairaan kipeitä. Vannoimme ettemme koskaan enää joisi kiljua ja se päätös on ihan oikeasti pitänyt. Vasta vuosia myöhemmin äitini paljasti, että oli löytänyt pänikän jo ihan melkein heti sen vaatehuoneeseen kätkemisen jälkeen, suolannut sen reilusti ja saanut käymisen loppumaan. Me sitten riskeerasimme koko nuoruutemme kuljetellen yhden
perjantaipäivän koulussa "kiljuamme" ja todellisuudessa saimme vain armottoman ripulin
juotuamme pari litraa vesi-hiiva-suola-sokerisössöä.

Minä olin kuitenkin erilainen. En jaksanut tyttöporukoissa; veri veti baanalle, vauhtiin. Minä olin se Raisu-Riitta, jolla oli miljoona rautaa tulessa ja vapaaehtoisesti jättäydyin tyttöjen touhuissa takavasemmalle. Parhaaseen  kaveriini kaveruus säilyi; meillä oli niin paljon yhteisiä muistoja ettei niitä noin vain voinut takavasemmalle työntää. Minä päätin silti muovata elämästäni omannäköiseni ja keskityin hevosiin, kirjoihin ja luontoon. Hurjat, viikkoja kestäneet liftausreissut festareita kiertäen ja epämääräistä elämää viettäen jäivät, eikä minulla ollut niitä edes ikävä. Kaikki se, mikä edusti minun arvomaailmaani, asettui etusijalle ja niin sanoin tyttöporukoille, naistenlehdille ja kikatteleville pyjamabileille soromnoo ja lähdin bootsit jalassa ja stetsoni kutreilla keikkuen omille teilleni.

Noina aikoina aloin myös tulla kaapista ulos mopo- ja moottoripyöräharrastuksineni. Olin aina tullut poikien kanssa hyvin toimeen ja sonnustauduttuani farkkuihin ja saatuani aikanaan alleni satapiikkisen hermoviulun sulauduin poikaporukoihin. Olin porukan ainoa tyttö, sillä kaveriani eivät rasvaiset moottorit juurikaan kiinnostaneet. Minulla kuluivat ajat halleilla ruuvimeisseli ja jakoavain seuranani, ja hevosharrastukseni sopi tuon lisäksi elämääni loistavasti. Pojat eivät minua
tyttönä edes pitäneet; olin samanlainen "jätkä" kuin hekin. Surutta he kyselivät minulta mielipiteitä milloin mistäkin "naisesta" ja minä tietenkin olin se Leelian lepotuoli joka kuunteli surut ja murheet. Viihdyin niissä ympyröissä, ja se tuntui hyvältä. Opin kuuntelemaan Hurriganesia ja Rainbow'ta ja meillä oli yömyöhään kestäviä kiivaita väittelyitä musiikista ja moottoripyöristä. Uhkasin opettaa pojat ratsastamaan, mutta eiväthän he siihen suostuneet - ei muka miehinen arvovalta antanut
periksi. Rohkeuttahan se olisi vaatinutkin, ratsastaa nyt jollain joka ei käynyt bensalla.

Kaikki olisi ollut suhteellisen hyvin, mutta jouduin erään varhaisen narsistin vaikutuspiiriin, ja hän sairaalloisessa mustasukkaisuudessaan olisi halunnut katkaista siivet kaikelta siltä mitä minä arvostin.Lähestulkoon hän tulevien vuosien aikana siinä onnistuikin, ainakin tainnuttamaan minun tahtoni omansa alle. Mutta se on toinen tarina se; aikaa jota en edes halua muistella, ja jos voisin niin pyyhkisin sen muistilokeroistani mustekumilla aivan olemattomiin.

Mutta todistettavasti olen minäkin ollut teini - itse asiassa hankala sellainen.