Elämän pitäisi olla hyvin. On hyvä mies. On lapsetkin... koirat. Ja hevoset.

Missä sitten mättää?

Miksi mä olen niin helvetin väsynyt? Miksi mä en jaksa tyhjentää astianpesukonetta, en tarttua imuriin, en viedä pyykkejä kuivaushuoneeseen...? Miksi minä vain tuijotan tylsänä kylpyhuoneen peilistä sitä harmaata naamaa, jossa suupielet roikkuvat alaspäin ja silmät ovat tyhjyyttä täynnä? Naamaa, jonka nähdessäni minä ainakin pelästyisin ja olisin aivan varma siitä, että olen kohdannut psykopaatin ilmielävänä.

Vakava masennus, sanoi lääkärisetä. Suositteli terapiaa, ja kirjoitti tabuja jotka lyövät mielen niin puuroiseksi ettei enää ole edes elämästään vuosisadasta varma, saati sitten päivistä, tunneista tai minuuteista. Ylipainollekin löytyi syy: kilpirauhasen vajaatoiminta. Ja siihen kun lisätään masennus... Ja kilpirauhasen vajaatoiminta taas sitten nostaa sokeriarvoja, insuliinimääräni ovat jo pilvissä. Tämä koko helvetin tautikimppu paljastui keväällisen syöpäepäilyn ja sen tutkimisen yhteydessä. Tyyliin että onnittelen, syöpää ei ole, mutta sulla on diabetes, kilpirauhasen vajaatoiminta, vakava masennus, kohonnut kolesteroli ja verenpaine ja kun tuota nestettäkin kertyy, niin sinulla on mahdollisesti vielä sydämessä jotain häikkää... niin että onnea ihan vaan!

Kiitos kiitos. Mikä ilouutinen. Minulla on siis kaikki muu mahdollinen, muttei syöpää. Miksi en hihku onnesta?

Stressi, pojan sairaus, huoli omasta terveydestä ja toimeentulosta tän on tehneet. Elimistö ei enää kestä äärirajoilla elämistä, tunnin-kahden yöunia ja sitä itkuista valvomista, kun pojanvartalo kouristaa, silmät tuijottavat tyhjyyteen... etkä voi tehdä mitään, et edes tiedä meneekö kohtaus ohi, vai tarvitaanko taas ambulanssi. Nykyisin niitäkin tulee kaksin kappalein, neljä ammattilaista kiskomassa tajutonta lasta elävien kirjoihin. En enää kestä tätä helvetin oravanpyörää jota elämäksi kutsutaan! Poika leikataan lokakuussa; aivoista leikataan lihapullan kokoinen palanen pois. Viimeinkin, pitäisi sanoa. Kauan sitä on odotettu, vaikka on tiedetty ettei enää mikään muu auta. Kaikki keinot on käyty läpi, kaikki lääkkeet annettu. Kukaan ei kuitenkaan tiedä mitä leikkauksen jälkeen tapahtuu. Osaako 13-vuotias enää lukea? Käydä vessassa? Tunteeko edes äitiään? Kello raksuttaa, h-hetki lähenee... ja minä luhistun pala palalta koska olen sairas huolesta. Luulen, että elämämme jaetaan tulevaisuudessa ajanjaksoihin ennen ja jälkeen leikkauksen. Ainoa mitä voidaan varmuudella sanoa, että leikkaussalista tuleva lapsi ei enää ole se sama joka sinne meni.

Tälle vuodelle on sattunut ja sattuu niin paljon asioita, että tämä on ollut yksi kaaoksen vuosi.

Siipallekin olen vain sairas kiviriippa, joka ei hymyile koskaan. Itkee ja on surullinen. Tuijottaa tyhjin silmin televisiota tai pakenee netin höyhenenkeveään maailmaan, jossa mikään ei ole todellista. Paluu oikeaan elämään onkin sitten karu: villakoirat kieppuvat lattialla, niitä on kokonainen kennel. Tiskivuori odottaa valloittajaansa. Pyykit makaavat iloisessa sekamelskassa pyykkikorissa. Onneksi Siippa on suurimman osan aikaa harrastuksissaan, ettei näe tätä helvetin kokonaisuutta. Ehkä minä ennen metsästyskauden loppua saan itseni koottua.

Ja kun on niin väsynyt. Niin loppuunväsynyt, että on aivan sama sille mikä kellonaika tai mikä viikonpäivä yleensäkään on menossa. Niin turtunut kaikkeen, ettei mikään tunnu miltään. Tekisi vain mieli käpertyä pienelle kerälle pakoon pahaa maailmaa, ja tulla päivänvaloon vasta sitten, kun elämällä on muutakin tarjottavaa kuin surua ja murhetta päivästä toiseen.

Ilman Siippaa en olisi jaksanut. Jos olisin joutunut yksin käymään tämän kaiken - pojan sairauden, oman sairauden, läheisten kuolemat - olisin hajonnut pienenpieniksi palasiksi. Kuka minut olisi enää kokoon liimannut? Itse en siihen olisi kyennyt. Nyt Siippa ottaa kainaloon ja pitää sylissä, ei kysele tyhmiä vaan antaa vain olla. Sanoo hiljaa, että rakastaa. Se riittää minulle nyt, se on enemmän kuin ikinä ansaitsen. Kunpa osaisin olla hänellekin yhtä hyvä.

Pilvet roikkuvat taas matalalla. Enteilee sadetta. Saksanpaimenkoira istuu vieressä, katsoo silmiin kirkkain vilpittömin katsein, ja kertoo olemuksellaan että on pissahätä.

Syksy tulee, vaikka olen kieltänyt. Se tulee sittenkin, nylkee lehdet puista ja puhaltaa kaiken vihreän kuolleeksi ja keltaiseksi. Mieleni on kylmä ja tyhjä kuin syksyn palelluttama niitty.

Väsyttää.