Haettiin hevoset eilen. Yöt alkoivat olla niin kylmiä, että naapurin tomaatitkin jäätyivät kasvihuoneeseen. Hevosilla ei kyllä mitään kiirettä tuntunut talliin olevan, hamuilivat ruohoa maasta kuin keskikesän helteillä ja hännät huiskivat. Pakkanen oli kumminkin sen verran käynyt, että talvikarva alkoi jo olla kehitteillä. Mukisematta saatiin kumminkin kuljetuskoppiin molemmat lastattua. Punainen Hirmu vain oli laitumella lihonut niin mahtavasti, että kopin väliseinä piti työntämällä työntää paikalleen että rouvan valtava vatsa mahtui kyytiin...

Tyytyväisiä olivat hummat talliin päästessään. Tottuneesti turpa pyörähti ensin rehukupilla ja sitten vesikupilla. Karsinakaltereiden välistä muutaman kerran nuuskaistiin talli-ilmaa, ja laidunkaveritkin hörhöttelivät tervetulojaisiaan naapurikarsinoissa. Pikkumusta nipotti kuivista heinistä ja näykki niitä korsi kerrallaan, naamasta näki että eivät olleet oikein mieleen, mutta pitäisihän tuon Pikkumustankin jo tietää. Sillä lähti 25. syksy käyntiin, ja jokaisena 25 syksynä sen karsinassa ovat olleet laidunkauden päätyttyä kuivat heinät...

Se on siis syksy. Halusin tai en, ja tietenkään en halua. Kaveri sanoi kerran, että syksy on kaunista aikaa. No joo, varmaan sellaiselle jonka mielestä kuollut on kaunista. Puun lehdet kuolevat, kellastuvat ja tippuvat pois. Maa muuttuu vihreästä kellanruskeaksi, kun ruoho kuolee. Vilukissojen ei auta enää mennä uimaan, tai palelee seuraavaan kesään saakka. Kaikki ikäänkuin pysähtyy, ennenkuin talvi räjähtää päälle.

Ja minä se vain katson käsi poskella ikkunasta, kun aika valuu läpi sormien kuin haalea vesi. Taas yksi eletty kesä, taas yksi alkava syksy. Taas uusi talvi...

... jonka jälkeen taas uusi kesä, aurinko, vene ja saari. Kesälaidun, kärpäset ja hevosenhaju. Kiireettömyys aamukasteisella nurmikolla ja ulkona tuulessa kuivuneen pyykin raikkaus.

Pienestä ne on ihmisen ilot tehty. Mutta sitä sietää sitten odottaa.

Kesää.