Perjantai. Päivistä pirullisin.

Yleensä perjantaina joka toinen naapuri laittaa elämän ranttaliksi. Varsinkin tuo yksi, joka hakee Siwasta ison kassin keikyä, ja sen voimin vetää viikottaisen kuntovartin hakkaamalla vaimoaan parvekkeella. Sen jälkeen se asettelee takapuoltaan tunnin verran pyöränsatulaan päästäkseen baariin - asettelee siksi, että on varmaan siinä vaiheessa jo niin laitamyötäisessä että näkee yhden fillarin sijasta viisi ja yrittää kuumeisesti miettiä mikä niistä viidestä on se oikea; keskimmäinen varmaankin? Ilmeisesti tyyppi ei kuitenkaan ole siinä kunnossa, että juottolan ovi suosiollisesti aukenisi, koska hän hetken päästä saapuu fillarillaan takaisin. Sen jälkeen näemme, kun vaimo pitää vuorostaan aerobictuokion ja mätkii miestään parvekkeella puutarhatuolilla. Jossain vaiheessa sitten joku soittaa ratsuväen paikalle, ja ennen pitkää pari tummansiniseen virkapukuun sonnustautunutta lainvartijaa käy kysymässä missä mennään. Ja mennäänhän sitä - yleensä ollaan aina justiinsa menossa nukkumaan, eikä ole aavistustakaan miksi poliisisetä on ovella. Sinimustaksi paisunut silmäkulma kätkee alleen vilpittömän - joskin harittavan - katseen ja leveä hymy puuttuvine etuhampaineen vakuuttaa aikeet todellisiksi. Yleensä vasta sen jälkeen savanni sitten nukkuu.

Mitä nämä ihmiset oikeasti ajattelevat? Lauantaista torstai-iltapäivään molemmat roikkuvat napaansa myöten parvekkeen kaiteella ja kiskovat vuoroin ketjussa tupakkaa ja olutta. Tarpeeksi monta keikyä tukkarajassa poreillen varsinkin vaimo katsoo asiakseen kommentoida huudellen pihalla liikkujien moraalisia kysymyksiä, naisihmisten takapuolen leveyttä tai velttousastetta ja tarjota räkä poskella roikkuvaa miestään illan huvituksiksi - maksusta tietenkin. Mies tyytyy vain anelemaan ohikulkijoilta rohkeaa vetoa tulla ampumaan tuo akka. Torstai-iltana vaimo saa siivousvimman ja tomuttaa mattoja tuntikaupalla. Ja sitten tulee taas perjantai...

En minä kyttää naapureita. Ei niissä kerta kaikkiaan ole mitään kytättävää - mutta kun ei voi olla näkemättä. Joka kerran kun menet ulos asunnosta, siinä ne ovat. Joka kerran kun katsot keittiön ikkunasta, siinä ne taas ovat. Ne ovat siinä myös iltaisin  kun viet koiraa ulos, ja aamuisin kun menet keittiöön. Milloin ne nukkuvat? Vai nukkuvatko ne ollenkaan?

Hitto soikoon kun haluaisin tästä maalle. Jonnekin peräkylälle, missä ei naapurista saa edes ajokoira vainua. Jonnekin, missä voit kesäaamuisin ripustella pyjamassa pyykkiä kuivumaan ja päivisin ottaa omalla pihalla aurinkoa vaikka alasti. Tai talvella kolata lunta verenmaku suussa ja sen jälkeen käpertyä takkatulen lämpöön villashaali hartioilla lukemaan. Omaan rauhaan ja omaan oloon. Ehkä vielä joskus koti kohtaa asujan... Jonnekin missä kasvaa villiruusuja, missä pajunoksat kaartuvat verkkaan virtaavan joen ylle ja missä sorsaemo kiireettä paimentaa poikasiaan - sitäkin rumaa ja harmaata, josta syksyn tullen kasvaa jotain ihan muuta.

Optimisti minussa sanoo, että joskus. Pessimisti minussa näkee aina vain uusia perjantaipäiviä ja -iltoja. Realisti minussa sanoo, että kaikki on mahdollista kun sen aika on. Elämän maallakin. Ehkä tämä ajanjakso on vain elettävä siksi, että jaksaa pitää yllä illuusiota maalaisidyllistä ja etsiä sitä kuin Graalin maljaa läpi harmaidenkin päivien?

Sitä odottaen...