Ne pyörivät nurkissa, kieppuvat sängyn alle. Ne hyökkäävät sohvan alta ja välttelevät taitavasti imuria. Ne penteleen villakoirat.

Ja se pölyn määrä, mitä kevätaurinko armottomasti paljastaa - se vasta onkin jotain.

Kolmen mustan kirsun jarrutusjäljet nyt olohuoneen ikkunassa vielä ymmärtää; ainahan pihalla tapahtuu jotain maatamullistavaa, josta jokaisen arvonsa tuntevan nelijalkaisen pitää päästä perille sitten vaikka nenä lasia vasten littanana. Senkin ymmärtää, että perheen Teinin kajakinkokoiset lenkkarit peittävät puoli eteistä ja tappavat hajullaan. Ja vielä senkin, että nukkumaan mennessäsi saattaa makuuhuoneen sängyllä lojua atomeiksi hajotettu taljajousi, jonka yhteenkään osaan ei kukaan kuolevainen saa sormellaankaan koskea ilman kirjallista, kuusisivuista anomusta.

Mutta se pölyn määrä! Huushollissamme on pakko asua kotitonttu tai menninkäinen, joka itsekseen käkättäen purkaa imurin pölypussin sisällön yöaikaan pitkin ja poikin. Ei tätä muuten millään selitä! Juuri kun olet saanut imuroitua, ja oikaiset tyytyväisenä koipesi sohvalle, ryömii jostain näköpiiriisi uusi villakoira ja taas ja taas... Kunnes huomaat pyllisteleväsi nurkissa kuin pahimpaan marjastusaikaan keräillen niitä pölyhauveleita, joita Voltan teho ei riittänyt imaisemaan.

Amerikassa ovat keksineet itsepuhdistuvan talon. Jostain siitä luin; koko pömpeli oli tehty muovista, ja siivous hoitui niin että perjantaina vaan kaikki kaapinovet kiinni ja painallus napista. Suhku suihkuttelee huushollin puhtaaksi lattiasta kattoon ja leppeä puhallus sen sitten kuivattaa. Huonekalutkin olivat ihan vedenpitäviä ja kaikki elektroniikka vesitiiviissä kaapeissa. Kuinkahan soveltuisi koti-Suomeen moinen mullistava keksintö näin 40 asteen pakkasilla? Ilomielin moisen vastaanottaisin, mutta käytännön toteutus saattaisi hiukan tökkiä. Muovisessa talossa asuminen saattaisi tuntua jossain vaiheessa elämää isojen tyttöjen leikkimökiltä.

Tämän kirjoitettuani viritän jälleen Voltan iskuun. Käyn päättymättömään taisteluun pieniä vihollisiani vastaan. Rampoliini vain pelkää niin imuria että istui viimeksikin tunnin verran makuuhuoneen nurkassa korvat lurpallaan ja oli niin poissaoleva, että pelkäsin sen saaneen shokin. Luppa syöksähtelee kohti imuria omassa henkilökohtaisessa taistelussaan, syöksyilee niin että tämähtelee joskus jopa seiniin. Räyhä taas seuraa imuria kuin hai laivaa ja istuu sopivasti tyrkylle - ja ollen koko ajan tiellä - koska se rakastaa suunnattomasti tekstiilisuulakkeella tehtyä karvanhoitoa, jossa teho on täysillä ja nahka naukuu.

Mutta niinhän ne viisaat sanovat, että ihminen sairastuu jos on liian siistiä. No, meillä ei sitä pelkoa ole - sen mittapuun mukaan olemme terveempiä kuin terveimmät pukit!