Luinpa tuossa paikallislehteä.

Hyi. Pois se minusta, että kirjoittaisin yleisönosastulle ruttuturpaisen viestin, jossa käskisin yläkerran
nuorta paria olemaan hiljempaa ja hankkimaan huopatossut. Eikö tuo olisi yks ja sama, kun sille
nuorelleparille sanoisi nätisti rappukäytävässä asiasta? Mutta ei, hemmetti soikoon ei. Pitäähän nyt
mielipiteensä päästä LEHTEEN laukomaan ja jossain tyhjäntoimittajien seurapiirirouvien virkkuuillassa
kehua että on saanut asiansa lehdessä läpi. No siellähän tuo oli, sivunnurkassa tyhjän täytteenä - paikassa
josta se ko. nuoripari sitä tuskin koskaan bongaa ja jos niin hassusti käy, että bongaa niin ei ainakaan
itseensä osaa yhdistää.

Meillä valitti siivoojaa siitä, että rappukäytävässä on koirankarvaa, koiran tassuissa kulkeutunutta
hiekoitussepeliä ja yks kaks yllättäen ihan koiranpaska. Oli varmaankin joku edesmenneen koiranpaskan
haamu, kun en meinaan minä sitä koskaan huomannut vaikka kymmenen kertaa päivässä rapussa kuljen -
siivooja kerran kymmenessä päivässä. Koirankarva, no joo, oli ehkä koirasta. Erehdyttävästi kyllä
muistutti näytekappale havunneulasta. Ja ne sepelinkappaleet kyllä varmaan salamatkusti rappuun
pikemminkin kenkien pohjassa kuin koirantassuissa - vai varpaanväliinkö nuo hurtat ne sepelit säilöi ja
varisteli rappukäytävään? Pitkä oli kuitenkin allekirjoittaneella pinna, kerrankin. Sitten vasta suutuin, kun
kaikki kilometrin säteellä olevat koiranpaskat alkoivat nekin olla meidän koiruuksien tehtailemia, samoin
roskat rappukäytävällä ja vanhat autonrenkaat häkkivaraston käytävillä. Silloin soitin marmatimaripuhelun
siivoojan työnantajalle ja siihen loppui luuttulotan suunsoitto. Paitsi että sain Vittumaisen Akan maineen,
sainpahan ainakin joltisenkin rauhan. Ja julkisen toteamuksen, etten ole suinkaan ainoa koiranomistaja
tällä kulmakunnalla.

Mutta minkä takia pitää ylipäätään valittaa? Kun ei kuitenkaan voi kaikkia miellyttää - toiselle kun
kumartaa, väkisinkin toiselle pyllistää. Nimettömät yleisönosastokirjoitukset ja selän takaa huutelut kun tuskin 
tuovat toivottua lopputulosta. Päinvastoin. Lähinnä naurattaa - ja kuitenkin silmät kiiluen luen nuo ja
sitten menen ja laitan mielipiteeni julki tuntemattomana blogin takaa. Joo joo, osui ja upposi.

Ei kumminkaan eletä vapauden ja rakkauden kuuskytlukua, vaikka allekirjoittanut sen aikakauden
aikaansaannos onkin (ja sen kyllä huomaa...) - mutta silti pitäisi osata ottaa toisetkin ihmiset huomioon
ihan jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Mitä olisi hymy lähikaupan kassajonossa tappajankatseen sijaan?


Sietää siis jokaisen katsoa peiliin ilman sarvia ja hampaita. Allekirjoittaneenkin.