Eilinen päivä tuntui olevan helpompi, tämä taas hiukan vaikeampi.

Viime yönä mietin sitä, että entä jos minua ei olisi. Poistuisin muonavahvuudesta ja siirtyisin ajasta
iäisyyteen. Minullehan se varmaan olisi helppoa; minä tuskin tajuaisin makaavani kahden metrin
syvyydessä mustaa multaa naaman päällä. Tuskin miettisin lasteni kasvamista, Siipan jaksamista,
sisarusten ja äidin tunteita... Minusta puhuttaisiin menneessä aikamuodossa; minä "olin". Jos sitä
jostakin yläpuolelta seuraisin, se tuntuisi varmaankin kummalliselta.

Minä en tiedä mitä tapahtuu sen jälkeen kun ihminen vetää viimeisen henkäyksensä. Sielu mitä
todennäköisimmin matkaa jonnekin - sinne mistä Raamatussa kerrotaan, tai sinne mitä pelätään.
Joka tapauksessa se on paikka jonne matkatoimistot eivät (ainakaan toivottavasti) matkoja myy,
eikä kukaan ole kertonut viettäneensä siellä hiihtolomaa. Tavallaan se pelottaa, tavallaan ei. Kaksi
päivää aikaisemmin minäkin ajattelin kuolemasta eri tavalla. Ylihuomenna varmaan taas eri tavalla
kuin tänään. Vai onko se niin, että kun se grande finale on ohi, on vain musta tyhjyys. Ettei enää
ole; ettei yksinkertaisesti ole enää mitään - kaikki mitä koskaan saat on se mitä nyt elät. Elämä.

Entä ne jotka jäisivät jäljelle? Miten lapset jaksaisivat kasvaa ilman äitiä? Miten Siippa jaksaisi
nostaa itsensä ja jatkaa taivallustaan, etsiä rinnalleen toisen puoliskon ja yrittää unohtaa?

Jotenkin tuntuu vaikealta edes kirjoittaa, koska ei ole mitään selvää säveltä joka kertoisi "mitä
sitten tapahtuu"- tarinan. Tiedän senkin aivan varmaksi, etten minä ainakaan pysty kirjoittamaan
blogiini "mitä sitten tapahtui"- otsikon alle.

On tietenkin toivo; on muutaman prosentin toive että säikähdys oli sittenkin turha. Tai, jos en
tuohon prosenttihaarukkaan sovi, on ehkä olemassa hoito joka hoitaa sen pahan pois minusta
ja antaa elämälle lisäaikaa. Ja voi pojat, jos tuon jatkoajan saan - osaan sitä ainakin arvostaa!

En tiedä onko toivo itsepetosta, vai onko se henkinen tapa selviytyä. Välillä tuntuu että millään
ei ole mitään väliä, välillä taas iskee aivan valtava elämännälkä.

Katsoin eilen keittiön ikkunasta, kun naapurirapun nuori isä laittoi lapset autoon ja lähti ajamaan.
Äitiä ei heillä enää ole, sillä syöpä korjasi hänet 24-vuotiaana vajaa kuukausi sitten. Isän hartiat
ovat kumarat, poissa on kasvoilta iloinen hymy, joka aina aikaisemmin oli hänen tavaramerkkinsä.
Lapset kysyvät turhaan äitiä, koska äiti ei enää tule.

Miksi? Se - tämä - on niin helvetin väärin. Itkettää, raivostuttaa, masentaa. Mikä fakin ruletti
se on, jossa valitaan ihmiskohtalot? Miksi maailma ei voisi olla onnellinen paikka elää? Miksi on
sotia, nälänhätää, väkivaltaa...? Miksi on ihmisen elämä aina jonkun muun käsissä?

Vai johtuuko tämä kaikki siitä yhdestä helvetin omenasta ja kavalasta käärmeestä? Toisaalta, jos
paratiisi olisi saanut jatkua samanlaisena, ja kaikki juoksentelisivat alasti ja onnellisena, olisi
Calvin Klein köyhä mies. 

C'est la vie.