Lunta on vielä paljon paikka paikoin, vaikka tiet ovatkin sulat ja harmaalla asfaltilla. Huhtikuun loppu, hetki ennen vappua ja pari askelta ennen kesää. Joki kohisee jossain vasemmalla, kaksi muuttomatkallaan kotikonnuille palailevaa valkoista joutsenta kaartaa matalalta pään yli. Joelta rävähtää lentoon myös villihanhipari, ääntää pari kertaa ja sitten on hiljaista. Vedän syvään henkeä. Kaukana on liikenteen kohina; lähimpään liikekeskukseen on matkaa yli 30 kilometriä ja ympärillä on vain rikkumaton luonnon hiljaisuus.

Rikkumaton hiljaisuus ja hylätyt talot, autiot pihat. Tien toisella puolella on harmaantunut mummonmökki, nyykällään ja kuin olemassaoloaan anteeksipyytäen. Ikkunassa kukkivat ikuiset punaiset pelargoniat, joiden muovilehdissä lukee varmasti "Made in Taiwan". Mökki on ollut tyhjillään jo kymmenkunta vuotta, mutta pelargoniat porstuan ikkunassa ovat kuin punainen huutomerkki. Ne sinne joskus joku rakkaudella laittoi - ja unohti. Ei mene valkoiseksi maalatulle ulko-ovelle polkua, ja pihan perällä oleva ulkohuussi nojaa viereiseen koivuun kuin humalainen lyhtypylvääseen.

Edessä kohoaa kellanruskea lautarakennus, jonka lattioita ovat 60-luvulta aika vuosituhannen taitteeseen saakka pienet koululaiset kuluttaneet, jonka kaikuvilla käytävillä on joskus raikunut lasten nauru, ja jonka lämminsydäminen keittäjätäti on ruokkinut pienet suut niin että aakkoset ja numerot painuvat paremmin mieliin - niiden kun on tarkoitus kestää siellä loppuelämän.

Siipan kanssa kierrämme vanhaa rakennusta, kurkimme himmeistä ikkunoista sisälle. Myyntihinta olisi kuulemma euron, kun vain muuttaisimme sinne ja alkaisimme harjoittaa yritystoimintaa. Voi mitkä mahdollisuudet siellä olisikaan! Opettajan ja keittäjän asunnot voisi yhdistää, niin saisimme kaivattua lisätilaa pitkälti toisellesadalle neliölle saakka kolmessa kerroksessa. Vanhoista luokkahuoneista Siippa saisi yritystoiminnalleen hulppeat liki sadan neliön tilat.  Entisen keittolan voisi remontoida toimivaksi ja tilavaksi kodinhoitohuoneeksi ja kellarikerrokseen saisi mahtavat saunatilat takkahuoneineen. Toisessa päädyssä olevan pienen kaksion voisi ehkä antaa vuokralle? Joki kohisee sadan metrin päässä pihapiiristä ja seutu tuo mieleen vanhat kotimaiset elokuvat riippakoivuineen. Pihassa rehottaa isoja sireenipensaita ja elleivät vanhat silmäni erehtyneet, niin on siellä omenapuukin - valtava ja ryhmyrunkoinen. Nyt niissä ei ole lehtiä, mutta kesällä jo tuoksukin on huumaava. Sieluni silmillä näen rakennuksen jo valmiina remontin jälkeen, pihan laitettuna...

... ja sitten jää jäljelle vain todellisuus. Yläkatto vuotaa pahasti, on vuotanut jo kauan ja tehnyt yläkerran luokkahuoneeseen melkoisen vahingon. Välikatto on notkollaan. Ikkunoita on äkkiä laskettuna monta kymmentä, ja ne kaikki pitäisi uusia. Putkiremonttia pitäisi tehdä, ja vanha lämmitysjärjestelmä vaihtaa uudempaan. Vuotavan katon aiheuttamat homevauriot pitäisi korjata, ja olisiko siinä edes onnistumisen edellytyksiä? Koko rakennus olisi peruskorjattava - joka ikinen pitkälti yli 300 neliöstä. Kiireellä remonttikustannuksia päässä laskettuna, ja samanlaisessa kyläkoulussa joskus muinoin oppinsa saaneena, tulen laskutoimituksissani nopeasti lähelle sataa tuhatta euroa, enkä vielä ole edes lopussa. Kun loihen tulokseni ääneen lausumaan, on Siippa samoilla linjoilla. Kolmenkymmenen kilometrin etäisyys kuntakeskukseen ei ole este, ei sekään ettei lähellä ole naapureita, eikä vielä sekään että rakennus sijaitsee toisen kunnan alueella. Jotenkin vain tuntuu, että vaikka onkin valmis remonttia tekemään, ei ehkä tuohon ihan uskaltaisi ryhtyä. Ei, vaikka mieli tekisi. Toisaalta... kun joutuu alusta saakka kaiken laittamaan, niin ainakin saisi oman mielensä mukaisen.

Huokaisten työnnän ajatukset kypsymään jonnekin ponnarin juureen. Haaveillahan aina saa, ja illalla piirrän kotona ruutupaperille hahmotelmia.

Puen lumikengät jalkaan ja läpsyttelen Siipan perässä kohti joenvarren koivikkoa tapaamaan herra Majavaa. Siellä pitää mokoma talttahammas risumajaansa, ja tänään sen kanssa olisi treffit.