Siltä se toisinaan tuntuu. Olla hajuton, mauton ja olematon.

Joskus toivoisi ettei olisi ollenkaan, joskus taas että eläisi niin ettei kukaan koskaan milloinkaan. Yön
pimeät tunnit pitäisi olla nukkumista, ei kirjoittamista varten. Öisin tulee pohdittua pimeitä asioita.

Mieleen tuli isän kuolema. Miten isä teki sen meille: ei kertonut syövästään. Tiesi itse siitä kauan
ennen kuolemaansa, muttei varmasti halunnut huolestuttaa. Oli kieltäytynyt hoidosta ja kieltänyt,
ettei tietoja hänestä saa antaa edes vaimolle. En edes tiennyt sen olevan mahdollista... ja sitten
ruumiinavauksen jälkeen vasta saimme tietää, että isän kuolinsyy oli pitkälle levinnyt syöpä haimassa
ja maksassa. Ettei mitään olisi edes ollut tehtävissä. Isä sairasti, tottakai, mutta emme me tajunneet
että se niin vakavaa olisi. Äiti romahti isän kuoleman jälkeen, ja minun niskoilleni jäi kaikki.
Olin silloin 18.

Muistan vieläkin veljeni, kun tämä tuli koulusta reppuineen. Muistan sen ilmeen, kun kerroin että isä
on mennyt taivaaseen. Ne silmät, joihin kiertyi isot kyyneleet. Sen pikkupojan nyrkin, joka iskeytyi
palleaani ja sen itkuisen huudon: "Valehtelet, saatanan paska!" Veljeni, ekaluokkalainen.

Minun piti ryhtyä keinoemoksi nuoremmille sisarilleni. Kuuntelin itkun, kuuntelin raivon. Välillä
pakotin äidin syömään ja juomaan, samalla kun tämä vain itki vaikkei kyyneliä enää tullut. Itki ja
itki. Minä en itkenyt, ei ollut aikaa. Piti hakea isä arkussa sairaalasta, piti tilata kukat ja varata
hautapaikka. Piti soittaa sukulaisille ja tuttaville. Piti selostaa samaa asiaa uudelleen ja uudelleen
ja uudelleen... ja opetella tulemaan toimeen ilman isää.

Minä järjestin hautajaiset, hukutin suruni siihen että pidin itseni liikkeessä. Pumppasin äidin täyteen
Diapameja ennenkuin mentiin kappeliin, ja pidin lujaa kiinni ettei olisi mennyt arkun perässä hautaan.
Vasta kun hautajaispäivä oli ohi ja tuijotin yön pimeydessä kattoa, tajusin ettei isää enää ole. Miten
helvetin, epäreilun lopullista kuolema on. Miten se vie pohjan kaikelta. Kaikesta.

Kyllähän minä Kuoleman kanssa olin tavannut ennenkin. Olin vielä ala-asteikäinen, kun olin sisa-
reni kanssa ukin luona yötä. Aamulla ukki makasi sängyssä silmät auki ja iho kylmänä. Minä
valehtelin siskolle, joka oli silloin kuuden, että ukki vain nukkuu. Sitten soitin äidille ja sanoin että
ukki on varmaankin kuollut. Hurjaan mielikuvitukseeni tottuneena äiti vain naureskeli ja sanoi,
että minun pitäisi käskeä ukkia soittamaan sitten kun herää, on varmaankin vain ottanut torkut.
Heti sen jälkeen soitti ukin veli, joka kysyi ukkia puhelimeen. En uskaltanut sanoa että ukki on
kuollut, vaan valehtelin ukin olevan vessassa.

Lähimpään taloon oli kolme kilometriä, ja niin me siskon kanssa tarvoimme sinne. Kerroimme
ettei ukki herää. Talon poika oli käymässä, ja lupasi lähteä kanssamme katsomaan mikä tilanne
oikeastaan on, ja minä huokasin helpotuksesta. Juha oli silmissäni lähes jumala, sillä Juha oli
lääkäri. Ja sitten Juhan piti soittaa äidilleni, ettei ukkia enää ole.

Tuli ruumisauto, joka vei ukin pois. Minä rutistin ukin koiraa lujaa sylissä aitan takana niin kauan
kuin ruumisauto lähti. Koiran nimi oli Söpö ja se oli silmissäni orpo. Söpö oli meillä niin kauan
kunnes eräs Tauno vei sen omakseen. Tauno asui saaressa, ja sen rantaan Söpö seuraavana
keväänä hukkui heikoille jäille. Söpö pääsi ukin luo.

Minulla on tunne, että niskan takana häilyy mustaviittainen viikatemies. Minua on alkanut pelottaa
vaikken tähän saakka ole pelännyt yhtään mitään. Paitsi koppakuoriaisia. Minua ei ole pelottaneet
pimeät kirkot eivätkä öiset hautausmaat. Minua ei ole pelottanut ajaa kahtasataa eikä varsinkaan
perässä tulevat poliisit. Minua ei ole pelottanut ajaa Lapissa keskellä kesäyötä moottoripyörällä
päin tiellä lorvailevaa porotokkaa ja selvitä siitä kuin ihmeen kaupalla. 

Kuolema minua pelottaa. Sen ehdottomuus, lopullisuus. Se, ettei sitä tiedä mitä siellä rajan takana
on. Se, ettei siihen matkaan sisälly paluulentoa. 

Ja oikeastaan... elämäkin pelottaa. Onko minusta tullut pelkuriraukka?

Olisinpa näkymätön.