Muistan kun aloitin 7-vuotiaana koulun. Oli vuosi 1975. Minulla oli vaaleansiniset housut ja punaiset kumisaappaat, vaaleanpunainen takki ja kirkkaanpunainen reppu. Wau mikä värien kakofonia! Talsin koulumatkaani jokaiseen lätäkköön tallaten, ja päätin, että jos yksikin lätäkkö jää väliin, koulussa ei olekaan kivaa. Ei jäänyt, mutta olin myöhästyä koulutaksista. Eikä siellä koulussa sitten niin kivaa edes ollut.

Olinhan minä koulunkäyntiä harjoitellut. Siitä, kun opin 5-vuotiaana lukemaan (ensimmäinen lukemani kirja oli muuten Zane Greyn "Tuliharja") olin laskenut päiviä koulun alkuun. Vitsi, että odotin sitä. Että saisin kynän ja kumin ja kirjoja. Tuo uusien kirjojen saaminen oli sittemmin se koulunalun kohokohta myöhemminkin.

Kouluunmenoa edeltävänä keväänä kävin tutustumassa tulevaan opinahjooni. Pieni kolmiopettajainen kyläkoulu, ja minun opettajani oli kuin mummoni. Ikää minun mittapuullani älyttömän paljon, valkoiset hiukset tyylikkäällä nutturalla, paljon kameekoruja ja joka sormessa iso sormus, ja liehuvia silkkitunikoita. Väriläiskä taulua vasten, joka toivotti kaikki ensi syksyn ekaluokkalaiset "terjvetulljeiksi". Siis kaikki kuusi ja ihan kerralla. Opettajalla oli outo ulkomaalainen korostus puheessaan, vaikka oli jälkikäteen suoritettujen tutkimusten jälkeen aivan supisuomalainen. Liekö ollut se opettajanrooli, joka pani hiukan itänaapurilaisittain korostamaan? Muuten se oli ihan mukava nainen.

Yhden tytön äidin piti olla kaksi ensimmäistä viikkoa tunneilla mukana. Tyttö oli vähän äidin tyttö. Sitten kun äiti yhtenä päivänä livisti salavihkaa kotiin, tyttö makasi mahallaan maassa ja itki katkerasti. Viidesluokkalainen veljensä tuli siihen ja tokaisi: "Elä huuva kun hävettää!" Tyttö lopetti itkunsa kuin seinään, eikä itkenyt enää koskaan kouluaikana. Ei silloinkaan, kun katkaisi koripalloa pelatessa sormensa.

Kerran tokaluokalla olin tyttöjen kanssa porukalla koulun ulkovessassa. Oli loskakeli ja minulla lunta kumppari täynnä. Riisuin kumpparin ja aloin ravistella lunta kumpparista siinä huussinreiän yläpuolella. Ravistelinpa sitten sinne koko kumpparin. Iski paniikki. Huussi oli sellainen, että pudotusta sinne ihmisjätöksiin oli varmaan sen kaksi metriä ainakin, joten kurkkiminen ei tullut kysymykseen. Itku kurkussa hyppelin yhdellä jalalla opettajainhuoneeseen ja selitin missä kumppari on. Meillä oli koulussa silloin kiertävä englanninopettaja, nuori mies, joka lupasi hoitaa asian. Ja hoitihan se: onki kumpparini sieltä p**an keskeltä ja heilutteli sitä sitten kuin voitonlippua monen metrin pituisen salon nokassa luokkahuoneen ulkopuolella. Luokkahuone oli toisessa kerroksessa. Tunsin kun aloin muuttua naamaltani kumisaappaani väriseksi. Oli se saapas sentään pesty.

Inhosin syvästi matematiikan kokeita. Matematiikka ei minulle koskaan ole ollut varsinaisesti vaikeaa, mutta minulla oli joku sisäänrakennettu inho kokeita kohtaan. Kerran oli sitten koe jostain geometriasta ja päätin etten mene kokeeseen. Marssin opettajainhuoneeseen ja sanoin menettäneeni koulumatkalla muistini. En muistanut kuka olin, missä olin ja miksi olin. No, eihän se läpi mennyt. Huumorintajuinen opettaja vain tokaisi, että muistit sentään opettajainhuoneeseen tulla etkä lähtenyt muistisi menettäneenä pitkin metsiä harhailemaan. Minua harmitti syvästi jälkeenpäin, etten keksinyt siihen sitä metsäjuttua. Päiväkirjaani suunnittelin jo reitinkin vastaisen varalle.

Kouluautosta myöhästyminen muodostui jossain vaiheessa taiteenlajikseni. Keksin touhuun mitä ihmeellisimpiä tekniikoita, sillä meillä kotona oli siihen aikaan kotiapulainen molempien vanhempien ollessa töissä, eikä tällä apulaisella sitten ollut autoa millä lähteä kuskaamaan minua kouluun. Sillä tavoin sain olla päivän kotona. Eräänä keväisenä aamuna ei vain koulunkäynti huvittanut; meillä oli maantiedon koe koulussa ja olin unohtanut siihen lukea. Suhteessa koulunkäynti-intooni sain ihan hyviä numeroita ja koska koe oli kevään viimeinen, halusin saada siitä hyvän numeron. Niinpä käytin taktiikkaani numero kolme: pyörin ojassa niin että vaatteet kastuivat ja käännyin sitten kotiin päin. Eihän märillä vaatteilla nyt kouluun voisi mennä. Asettelin repun nätisti odottamaan ja riisuin uudet lenkkarit siihen viereen. Sitten kellahdin ojan pohjalle rypemään. Oli varmaan huonon tuurin päiväni, mutta juuri sillä hetkellä äiti tuli kotiin. Oli sairastunut töissä ja tuli potemaan omaan sänkyyn. Ei ihan mennyt äidille läpi että oli "kaatunut", kun reppu ja ne uutuuttaan hohtavat lenkkarit olivat siinä vieressä... Äiti vaihdatti hampaitaan kiristellen vaatteet ja vei minut autolla kouluun. Maantiedon kokeesta sain kuutosen, ja se oli katastrofi. Syytin äitiä huonosta numerosta monta vuotta - aina siihen saakka varmaan, kun kauan sen jälkeen yllätin oman esikoiseni kuralammikosta makaamasta koulumatkallaan.

Tuona aikana "nakki ja vasara" tapahtui ihan kamalasti vaikka mitä. Kuudennella luokalla aloitin lapasen kutomisen, ja oikean käden resori on jo valmis. Kuudennella luokalla otin silloisen opettajanikin kanssa niin raskaasti yhteen, että opettaja tuli illalla kotiini pyytämään anteeksi huonoa käytöstään. Samalla piti minunkin pyytää anteeksi opettajalta. Piti nöyrtyä vaikka vaikeaa oli.

Joka tapauksessa matka peruskoulun viimeiseen päivään oli pitkä ja kivinen. Inhosin ekaluokalla sitä että piti mennä takaperin; vaikka osasin lukea, piti opetella tavaaminen ja vaikka osasin laskea, piti opetella numerot.  Tuntui ihan turhalta se, että olin lukea posmittanut metsässä mättääkolossa Zane Greyta ja paremman puutteessa vielä vanhoilla aakkosilla kirjoitettua Raamattua - sellaisilla, mitä on Sisu-askin kyljessä. Kaiken tuon olisi ennättänyt koulussakin.

Jälkikasvu on valitettavasti perinyt äitinsä huonot geenit. Nyt nuorimmaiseni perustelee englanninkieleninhoaan sillä, ettei aio muuttaa koskaan englantiin. Sanopa sitten siinä, ettei se mitään merkkaa - on opittava tai on itkettävä ja opittava.

Sellaista se on elämä muuallakin kuin koulussa.