Tänään aamulla 5.30 taivaalta jäi tulppa auki, ja siitä saakka sitä on tullut. Vettä. Miksei se sada siellä missä pitäisi: osa maailmasta kituu kuivuudessa ja meillä alkaa olla vettä jo liikaakiin! Kun nyt iltapäivällä kävimme Siipan kanssa sitten pelastamassa kaksi karvaooppelia kaatosateesta, jossa ne loimet selässään kyyhöttivät tarhassa olevan kuusen alla. Ei tarvinnut kahdesti kysellä tuleeko kopukat katon alle. Pikkumustakin, joka tavallisesti etanoi liikkuessaan, harppoi sellaisin vireeninaskelin, ettei jäänyt siinä kropan kielessä mikään epäselväksi. Lämpimään ja kuivaan talliin, jalanpesulle vesiboksiin ja sitten puhtaille puruille omaan karsinaan ja heinää turvan alle - siinä se hevosen taivas.

Mutta tämä kulunut kesä ja syksy. Vettä on tullut kuin aisaa - lukuunottamatta sitä viikkoa kun käräytin selkäni heinäpellolla. Koko ajan kun on satanut, niin ei oikein osaa ajatella mistä se syksy alkaa ja milloin kesä loppuu. Yhtenä päivänä vain  huomaa että puunlehdet ovat jo ruskan väreissä yöpakkasten jälkeen ja kun ilta pimenee, tuikkivat taivaalla ne miljoonat tähdet ikiaikaisilla paikoillaan.

Joskus muinoin - silloin uutena ollessa - muistan, kun istuin iltatallien jälkeen aina taivaalle katsellen. Se tuntui niin lopulliselta se kesän menetys, kun tähdet ilmestyivät. Taisin olla aika syvällinen (ja outo) kaksitoistavuotias, kun tuijottelin vain taivaalle silloin kun muut kiirehtivät talleilta kotiin katsomaan jotain Onnen Päiviä tai jotain Nanonanomiestä, joka omasi outoja kykyjä.

Mutta tänään siis on satanut. Vettä on tullut kuin Esterin per... käsilaukusta. Eikö tuo jo riittäisi? Ei viitsi lähteä koiran kanssa lenkille, ei harjoitella jälkeä, ei mitään. Pitää vain istua kivikuutiossa neljän seinän sisällä ja odottaa jos iltayöstä lopettaisi satamisen, niinkuin Foreca suuressa viisaudessaan antaa ymmärtää.

Nytkin kärvistelen täällä varpaat jäässä, kun en suostunut luopumaan crocseista tänäänkään - vaikka jo maalaisjärkikin sanoo, etteivät ne ole ainakaan tälle säälle suunnitellut. Aloin jo olla epätoivoinen tajutessani, että lumen tullessa joudun viimeistään hautaamaan neonvihreät kaverini kaappiin... Tämänpäiväinen tavarataloreissu pelasti kuitenkin päiväni. Crocseja saa nyt karvavuorella! Jess! Viis siitä että Siippa häpeää silmät päästään jalkineideni vuoksi, ja oli saada slaagin tajutessaan ette crocsvillitykseni hyydy vielä talven tuloon. Väriä en ole vielä päättänyt, vaikka pinkki voisikin olla aika magee...

Onhan tää niin tätä. Mutta elämä kun on.