Olen elänyt elämääni suhteellisen kieli poskessa. Ajatellut, että elämä on itsestäänselvyys ja kun
siirtyy rajan tuolle puolelle, sitä on vain pois. Elämä täällä jatkuu, mutta ilman minua.

Koskaan aikaisemmin en ole pelännyt kuolemaa. Olen ajatellut sen tulevan kohdalleni sitten, kun
ryppyinen naama ja harmaa villasukka- vaihe on käyty läpi ja olen ikäänkuin valmis lähtöön. Kun
kaikki on nähty eikä mitään ole jäljellä. Kun se on jotenkin luonnollinen askel eteenpäin. Antaa
tilaa muille, sillä muutenhan tämä maailma ylikansoittuu.

Niin siis ajattelin. Että elämä seurailee kaavailemiani polkuja ja että päätös mitä teen ja missä olen,
on yksin minun. Ehei, akka alas omanarvontunnon puusta ja ryminällä.

Tuli nimittäin yksi ainoa puhelinsoitto, joka keikautti koko pienen maailmani selälleen. Haukon
vieläkin henkeäni, en ole vieläkään tajunnut sitä todeksi. Kohtalo antaa ja kohtalo ottaa.

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen kun minua ei enää ole. Tänään
olen pohtinut kuolemaa. Millainen se kohdallani on? Riudunko hitaasti pois vai saanko kunnian
lähteä saappaat jalassa, nopeasti ja edes tajuamatta mitä tapahtui? Kannattaisin jälkimmäistä
vaihtoehtoa, mutta olen tainnut viime viikkoina oppia elämästä erään tärkeän asian: se ei toimi
niinkuin luulet. Se vetää sinua vyön alle niin että henkesi salpautuu, potkii sinua päähän ja näyttää
kuka täällä määrää. Sinä olet vain halpa räsynukke sen käsissä, ja suuret suunnitelmat kunniak-
kaista hautajaisista ja surevista omaisista on parempi vaihtaa realistisempaan ja varovasti toivoa
että kai sinut nyt jossain japanilaisen halpatelevision pahvikääreissä haudataan maan poveen. 

Itkun sijasta aloin tänään vihaamaan. Vihaan omaa heikkoa itseäni, joka on heti kyykyssä
vähänkään suuremman vastoinkäymisen edessä. Enhän edes tiedä mitään varmaksi vielä, kaikki
on vain yhtä suurta spekulaatiota ja nämä viikot ennen varmuuden saapumista tulevat takuulla
täyttymään raivostumiseen saakka yhden raukkamaisen akan vuodatuksista. Miten ei kaikki
mennyt niinkuin halusin. Kolmevuotias käyttäytyy niin, ei aikuinen ihminen!

Tänään tajusin myös sen etten koskaan kasvanut siinä suhteessa aikuiseksi, että osaisin suhtautua
asiaan sen vaatimalla tavalla - odottamalla rauhallisesti tulosta, ja jos se olisi sitä mitä eniten
pelkään, antamalla yhden sivistyneen kyyneleen pusertua silmänurkasta, jonka jälkeen alkaisin
viileästi arvioimaan eloonjääntimahdollisuuksiani. Mitä todennäköisimmin murrun, itken ja 
raivoan, syyttelen lisäaineita, kasvihuoneilmiötä, omaa heikkoa ruumistani, geeniperimää ja
Paavo Lipposta. Makaan maassa ja huudan kuin se kolmevuotias, jonka roolista en koskaan
olekaan päässyt eroon.

Miten helvetissä minä jaksan odottaa? Miten minä jaksan pelätä?

Sen verran minussa on optimismia, että uskon hiukan siihen että kuuluisin siihen pieneen prosentti-
ryhmään, joilla tämä on väärä hälytys. Koska jos siihen kuulun, se on minulle enemmän kuin
lottovoitto. Silloin... silloin minä lupaan hyvittää Siipalle, Teineille ja karvakasoille kaiken sen
mitä he ovat joutuneet vuokseni kestämään: äkillisiä raivokohtauksia, lamaantunutta paikallaan
makaamista tekemättä mitään, itkua, masennusta, tekoreippautta joka on saanut kaikki hulluuden
partaalle.

Ihan pikkuisen yritän jaksaa uskoa, sillä jos en usko, ei ole elämää. Eihän?