Joskus ajattelin mielenhäiriössä, että vien kaksi nuorempaa karvakasaa tokoon. Aikaisempien koirieni
kanssa harrastin tokoa ihan tosimielessä, ja koska nuo kaksi pellossa kasvanutta vapaan aikakauden
tulosta tarvitsivat kurillista kättä, teimme Siipan kanssa mielestämme hyvän päätöksen. Siispä känny
käteen ja soitoksi, kymmenen euroa kuonolta ei kuulostanut kovin pahalta hinnalta.

Hieman tunnustellen tutkailimme ensimmäisellä nk. teoriatunnilla toisia kanssatokoilijoita ja arvelimme
kelpaavamme sakin jatkoksi. Eivät olleet virtuooseja muutkaan, joten sekaan vain. Kenellä oli
ongelmaa toisten koirien kanssa, kenen koira ei totellut yhtään mitään ja kenellä oli kurinpidollisia
ongelmia.

Ensimmäiselle kenttätunnille olisin tarvinnut aurinkolasit: en siksi, että olisin häikäistynyt ihanien
koiriemme taivaitahipovista tokotaidoista - vaan siksi, että koska maa ei armollisesti auennut
jalkojeni alla ja nielaissut minua syövereihinsä, olisin tarvinnut jotain jolla tehdä itsestään incognito
ja peittää se hirveä häpeä.

Varhaisteini oli viisas, koska ei tullut koko tunnin aikana ulos autosta. Kertoi kyllä jälkeenpäin
poteneensa autossa vatsakipua, koska oli naurusta ulvoen kieriskellyt pitkin takapenkkiä. Siippa
oli onnekseen estynyt tulemasta paikalle, joten keskimmäinen teineistä oli värvätty koiran-
kouluttajan arvokkaaseen virkaan Siipan sijaiseksi.

Eivät olleen koiruutemme kurssin priimuksia, eivät todellakaan. Heti kentälle tullessaan Pikku-
riiviö haukkui härskisti kaikki pystyyn, ja Luppakorva säesti minkä sinne tänne sinkoilultaan ehti.
Meidät määrättiin kiertelemään kentän reunoja, että kaksikko havaitsisi muiden koirien olevan aivan
vaarattomia. Ihmettelenpä etteivät käteni venyneet kolmemetrisiksi siitä repimisestä. Molemmat
elukat olivat täysin menettäneet ne vähäisetkin käytöstavat mitä niillä ylipäänsä oli.

Itse asiaan päästyämme - ja ensin pitkät tovit sinne tänne kierreltyämme - harjoittelimme pujottelua. Koirat kerääntyivät rinkiin ja yksi koirakko kerrallaan pujotteli toisten lomitse. Meillä se meni niin,
että Pikkuriiviö yritti syödä kaikki muut ja minä pujottelin repien samalla rähisevää Pikkuriiviötä edes
suunnilleen samaan suuntaan. Pikkuriiviö oli täysin vakuuttunut, että kaikki toiset koirat olivat
vihollisvaltakunnan vakoojia ja että jo pelkkä katsekin poraa reiän sen aateliseen, karvaiseen
saksalaissukuiseen takalistoon. Luppakorva olisi taas puolestaan halunnut suudella kaikkien kanssa,
ja eteni omalla tyylillään välillä takaperinkin ettei vaan mitään jää näkemättä. Tuolloin sain itselleni
vahvistuksen siitä, että Luppakorvassa asuu sisäinen hippi; kukkia ja rakkautta joka suuntaan.
Kunnialla siitä sitten lopussa selvittiin, ja kädet hellinä huokaisimme keskimmäisen teinin kanssa tosi
syvään. Teini heitti siinä tilanteessa toiveen, että saa kyllä iskä tulla ensi kerralla Luppakorvan kanssa...

Sitten oli "ei ota"- komennon perille saaminen. Koirathan ovat tunnetusti uteliaita kuin Sopalan
russakat, ja meillä tuolle kaksikolle kelpaa aivan kaikki. Siis aivan kaikki - kerran kierrätetystä
koiranruuasta alkaen. Maahan asetettuun kuppiin laitettiin muutama maksapala jota sitten ohiteltiin niin
kauan ettei koira siihen kiinnittäisi huomiota kun joka kerran sen sinne vilkaistessakaan sanottiin
tiukka "ei". Noin 49. ohituskerralla ohjaaja havaitsi, että "ahaa, tämä olikin se koira jolla on ongel-
mana se että se syö aivan kaiken". Teini hinasi sinnikkäästi Luppakorvaa edestakaisin kupin ohi
lukemattomia kertoja samalla kun piski kokeili koko taktiikkarepertuaarinsa yllätyshyökkäyksestä
välinpitämättömyysteeskentelyyn, yrittipä yhdessä välissä jo ohi mennessään kaapata kupin tassullakin
sopivasti menoreittinsä varrelle. Teinin kanssa selitimme meriselityksenä, että Luppakorva on oikeasti
isännän koira, mutta kun isäntä ei nyt päässyt, niin... ja kohauttelimme pahoittelevasti harteitamme.

Lopulta Luppakorvan maksanhimo laantui sen verran, että se onnistui ohittamaan kupin vain hiukan
sinnepäin vilkaisemalla - ja voi sitä autuutta kun se sai ihan luvan kanssa kauan havittelemansa
maksanpalat! Pikkuriiviö uskoi muutaman kerran vähemmällä, ettei kuppia tyhjennetä ilman lupaa -
mutta syötyään maksat söi vielä kupinkin... Että minua nolotti! Mikään ei ole niin viisas kuin
saksanpaimenkoira, sanoo Siippa hyvin usein. Taitaa pitää paikkansa. Koiramme nimen pitäisi
vain olla RanTanPlan... Pienenäkin kun sille heitti pallon se syöksyi heti häntä putkella liikkeelle -
mutta vastapäiseen suuntaan.

Semmoinen oli tokomme. Ensimmäinen ja viimeinen. Emme kerta kaikkiaan enää kehdanneet
mennä, eikä meitä kai sinne kukaan kaivannutkaan koska yhtään ainutta puhelinsoittoa emme
poisjääntimme tiimoilta saaneet. Vannoin pyhästi, että pakkohan se on alkaa kotona treenata,
tai muuten paadun tälle häpeän tunteelle. Etsin jo pallonkin valmiiksi. Vielä kun saisi koiralle
hihnan ja itsensä liikkeelle, niin jospa se tästä. Niin ajattelin silloin, ja pallo on nyt syöty ja hihna
solmulla. Koirat ovat edelleen yksiä pikkupirulaisia; Luppakorva tyhjentää koko kattauksen jos
saa tilaisuuden ja Pikkuriiviö on edelleen nurkkakunnan räyhähenki. Mutta kyllä me toimeen
tullaan, ei kait siinä.

En ole kyllä kenellekään myöskään iljennyt sanoa harrastaneeni tokoa ja tietäväni teoriassa
miten homma hoituu.

Siis teoriassa.