Isoin Teini tuli taas. Pisti kahvit tippumaan, teki kaapista leivät ja meni lastenhuoneeseen syömään.

Minä istuin  keittiön pöydän ääressä ja tuijotin seinää. Vitutti kuin pientä eläintä.

Istutin tytön itseäni vastapäätä ja sanoin, että nyt on asiat sillä mallilla ettei tämä enää voi jatkua. Että jos asutaan poissa kotoa, silloin myös a) syödään, b) juodaan, c) käydään suihkussa ja d) pyykätään omassa asunnossa. Se ei vaan toimi, että minun kotini on hänen tukikohtansa palveluiden suhteen ja oma asunto on sitten vain sosiaalista elämää varten.

Tyttö vaan hoki kyllästyneenä JOOJOO ja puuhaili jääkaapilla mitä puuhaili. Ilmoitti sitten, ettei hänenkään poikaystävällään (jonka luona siis asuu) ole näin  paska koti, koska saa siellä käydä joka päivä syömässä eikä mene omat rahat ruokaan. Eikä kuulemma kenenkään muunkaan kotiin ole kielletty tulemasta, ei muualle kuin meille. Minä sanoin, että on pikkuisen eri asia käydä kotona vaikka joka päivä kylässä - sitä en ole missään vaiheessa kieltänyt - mutta se ei ole "kotona käymistä" jos kaikki jokapäiväiset toiminnot suihkussa käymisestä, pyykkäämisestä ja syömisestä alkaen on edelleen minun osoitteessani. Ihan ensimmäiseksi suihkussa käyminen: selvisi, ettei tytön nykyisessä asunnossa ole vesimaksua vaan vesi kuuluu vuokraan, ja meillä on tässä asunnossa huippukallis vesi, lämmin vesi varsinkin toistakymmentä euroa kuutiolta - ja silti tyttö lotraa joka päivä puolituntisen suihkussa täällä, vesi valuu tauotta koko ajan. Sanoin ihan nätisti, että tekisi sitten kotona edes jotain sen vastineeksi että käyttää "palveluita" kun ei kerran ole valmis rahallisesti korvaamaan. Vastaus oli että ei varmasti niin käy. Hän ei ole mielestään velvoitettu tekemään meillä mitään kotitöitä - ei edes omien vaatteidensa kuivumaan laittamista - koska ei enää asu täällä. Tyttö oli siis omasta mielestään täysin oikeassa, ja minä niin väärässä kuin vain väärässä voi olla. Tytön asenne oli että "hei kamoon, tyhmä" ja minun asenteeni painokelvoton sen keskustelun jälkeen.

Summa summarum, tyttö siis oletti elävänsä täällä kuin hotellissa - ilmaiseksi - ja minun huolehtivan hänen ruuistaan ja pyykeistään hamaan tulevaisuuteen.

Minä menin kiukusta kihisten tietokoneelle ja laadin viimeinkin sen hinnaston tämän hotellin palveluista, jonka jo aiemmin uhosin tekeväni - ja joka vieläkin oli tekemättä. Jokaisen hinnan perään laitoin perustelut, miksi niin. Lähdin liikkeelle kustannuskysymyksistä: siitä, että joka ikisen tavaran kohdalla kaupassa on hinta, ja se hinta täytyy kassalla maksaa rahalla jos mielii tavaran kotiinsa viedä - mukaanlukien ruoka, meikit ja muut systeemit. Ja siitä etenin vesi- ja sähkölaskuihin ja lopulta päädyin sitten itse asiaan jossa kysyin, onko toiminta hänen mielestään oikein.

Tämä kaikki siis kirjallisena, mustaa kirjainta valkoisella paperilla. Ei mitenkään keljuilevaan sävyyn, vaan mahdollisimman selkeästi ja asiallisesti, perustellen.

Vein paperin tytölle keittiöön, ja halveksivan hymähdyksen kera paperi pyyhkäistiin saman tien lattialle siihen edes vilkaisematta. Ilmoitin, että ellei kerran puhuminen miellytä, niin sitten lukeminen. Nostin paperin lattialta ja laitoin sen tytön nenän eteen pöydälle uudelleen. Taas uusi hymähdys, silmien pyöräytys, ja paperi lensi ruttaantuneena lattialle.

Se siitä sivistyneestä keskustelunyrityksestä.

Vaikka kuinka yritin laskea ykkösestä kymmeneen, paloi käämi niin että suhahti.

Ilmoitin neidille, että sittenpä on viisi hirttä tuosta eteisestä alkaen poikki, että neiti on hyvä vaan. Tästä huushollista voi siirtyä ulkoruokintaan mielellään vaikka heti.

Niskoja nakellen likka lähti. Ovet paukkuen kuin maailmanlopun edellä. Häntä oli kohdeltu väärin ja minä olin aloittanut riidan.

Raivosin kaikki muutkin perheenjäsenet lyttyyn, olin niin vihainen ettei ollut tosikaan. Lopulta - perherauhan säilyttääkseni - hyppäsin autoon ja ajoin äitini luo kuulemaan hänen mielipiteensä asioista. Onneksi äitini kaikista muista puutteistaan huolimatta on suhteellisen oikeudentajuinen tällaisissa asiassa, ja sain papereineni vapauttavan tuomion. Äitini otti puhelun lapsenlapselleen ja sai kuulla marttyyrin tarinan. Minä olin riidellyt, minä olin uhkaillut ja tyttö ei aio enää koskaan tulla kotiin käymään.

Nyt on sitten olo matalammalla kuin maanmatosella. Olen huono, ilkeä ja keskustelukyvytön äiti. Olen ajanut lapsen kotoa pois. Mikä äiti se semmoinen on? Olen yksinkertaisesti niin ilkeä luonne, ettei minun olisi koskaan edes pitänyt saada lapsia, koska en niitä kerran osaa kasvattaa.

Hävettää.