POIKA SATEESTA

Sadepisarat valuivat noroiksi hihantaitteisiin. Pinkki sadetakki oli Tytön lempivaate, sillä Tyttö rakasti sadetta. Mummi sanoi aina, että enkelit itkevät kun sataa. Tyttö kuvitteli, että pilvenreunalle istui kauniita kiharatukkaisia enkeleitä ja itkivät silloin kun joku oli ollut tuhma. Siellä äitikin oli, pilvenreunalla. Enkelinä. Kuvista Tyttö oli nähnyt, että äidillä oli kauniit vaaleat kiharat ihan niinkuin enkelillä ja ystävällinen hymy. Ja siksi Tyttö rakasti sadetta ja halusi sateella ulos, että äiti näkisi hänet - tai hän äidin. Oli niin hankalaa, kun ei äidistä muistanut oikein mitään. Mieli teki tietää kaikki, mutta ei aina viitsinyt. Sitä Tyttö ei nimittäin ymmärtänyt, miksi Mummi alkoi aina itkeä, kun Tyttö halusi jutella äidistä. Silloin Mummi aina otti Tytön syliin ja sanoi: "Voi lapsi parka."

Ja siksi Tyttö ei kysynyt koskaan äidistä, kun Mummi sitten taas itki.

Ei tytöllä kavereitakaan ollut. Maalaiskylässä, kaukana kaikesta sai olla aina yksin. Ostihan Mummu kaikenlaista, mutta ei ne oikeaa kaveria korvanneet. Koulussa Tyttö oli aina toisten tyttöjen kanssa, mutta kotona sitten vain vanha pystykorva seuranaan. Ja jos Ukki käski pitää Viken kiinni, ettei mene metsään lintuja haukkumaan, oli Tyttö ihan yksin.

Tänään Ukki oli laittanut Viken kiinni, kun mökkiläiset olivat käyneet sanomassa etteivät jaksa kuunnella kun Vikke haukkua räkyttää oravia ihan mökin nurkalla ja he on sentään tulleet Helsingistä asti lepäämään mökille. Helsingissä ne oli niin kummallisia; koira ei saanut haukkua, ja maitokin oli purkissa. Milleköhän se purkkimaito maistui?

Silmiään siristellen Tyttö käänsi kasvot taivaalle ja yritti nähdä enkelit. Taivas oli kuitenkin niin kaukana ettei silmät sinne nähneet. Ei pilviäkään ylettänyt koskettamaan, vaikka Tyttö pienellä kädellä yritti. Ehkä sitten kun kasvaisi isoksi.

Taivaanranta synkkeni ja Tyttö rypisti otsaansa. Vaikka sateesta pitikin, ukkonen jyrinöineen ja salamaniskuineen pelotti. Koko kahdeksanvuotisen elämäntaipaleensa aikana hän oli kohdannut vain kaksi asiaa, jotka saivat sydämen läpättämään lampaansaparon lailla: ukkonen ja naapurissa asuva Reetta joka oli Tytön silmissä ihan kuin noita-akka. Musta kissakin sillä oli, ja nokipannu.

- Sä kastut.

Tyttö pyörähti salamana ympäri ja jäi tuijottamaan. Hän ei ollut nähnyt poikaa ennemmin, koska jos olisi nähnyt olisi varmasti muistanut. Pojalla oli nuhruinen raitapaita, kuluneet shortsit ja liian isot mustat kumpparit. Nenäkin sillä vuosi.

- En kastu, Tyttö totesi ylpeänä. Eikö tuo poika muka nähnyt, että hänellä oli sadetakki? Pojan paita oli hartioista märkä ja ruskettuneita kasvoja pitkin valui vesinoroja. Kuin pieniä puroja.

- Kuka sinä olet? Tyttö halusi lopulta tietää aikansa poikaa tuijotettuaan.

- Olenpahan vaan, sanoi poika ja pyrähti äkkiä isolla loikalla savivelliä valuvan ojan yli. - Mulla on täällä maja. Haluatko nähdä?

Ole sitten vaan Poika, Tyttö ajatteli ja otti pari pientä askelta ojan suuntaan. - Onko se kaukana?

- Ei, ihan lähellä. Ala tulla jo, Poika hoputti ja katosi korkeaan horsmikkoon jättäen jälkeensä kapean polun.

Tyttö ylitti ojan melkein yhtä isolla loikalla ja kurkisti varovasti horsmien väliin. Se oli kuin viidakko, oksat kaartuivat korkealle tytön pään päälle ja kun pikkuisen kumartui, oli kuin olisi kävellyt luolaan. Pelotti pikkuisen.

- Oletko sä siellä? Tyttö halusi tietää.

- No olen olen, Pojan ääni kuului ihan läheltä.

Maja oli hieno. Se alkoi kun horsmaluola päättyi. Majan kattona olivat ison naavakuusen alimmat oksat ja Poika oli sisustanutkin sen. Istuimena oli peltisanko, mattona vanha räsymaton pala ja taulukin oli seinällä. Se roikkui alaoksan tyngässä ja esitti Urho Kekkosta. Koulussa oli ollut tunnilla puhetta Kekkosesta ja siksi Tyttö tiesi. Sama mies, kalju pää ja silmälasit ja kaikki.

- Hieno maja, Tyttö kehui. Hän siirsi Mustanaamio-lehtiä hiukan sivuun ja istuutui sammalille. - Ihan itsekö olet tehnyt?

- Joo, Poika sanoi ja näytti olevan hiukan hämillään. - Miksi sinä asut mummus kanssa?

- Minun äiti on enkelinä taivaassa ja isä Ruotsissa, tyttö sanoi. - Mummu on täällä.

- Miks sun äiti on enkelinä? Poika halusi tietää.

Tyttö ei vastannut. Ei vastannut kun ei tiennyt. Siinä vaiheessa mummu aina alkoi itkeä ja Tytön piti vaihtaa puheenaihetta. Pitäisi varmaan nytkin. Kuumeisesti Tyttö mietti mitä sanoisi ja päätti pelastaa tilanteen nousemalla ylös. - Minun pitää varmaan mennä nyt.

Poika piirteli tikulla sammaliin ja kohautti harteitaan. - Sitten sun pitää.

- Ootko sinä samassa koulussa kuin minä? Tyttö kysyi ennenkuin meni.

- En, Poika pudisti päätään Tyttöön katsomatta. - Minä oon koulussa kirkolla.

- Mutta eihän siellä oo... Tyttö aloitti mutta nielaisi sanansa. Eihän siellä oo kuin se pöljien koulu, niin kuin Mummi aina sanoi. Semmoisten mitkä ei tulleet toisten ihmisten kanssa toimeen, räkyttivät opettajille ja kiusasivat muita. Ei tuo Poika kyllä semmoiselta vaikuttanut, Tyttö ajatteli ja katsoi poikaa silmänurkastaan. Jos se olikin vahingossa mennyt väärään kouluun?

- Mistä oot saanut Kekkosen kuvan? Tyttö kysyi äkkiä.

- Ei se oo kuin Stalinin, Poika murahti ja näytti vihaiselta.

- Kekkosenpa, Tyttö intti. - Tuossahan lukeekin että Urho Kaleva Kekkonen.

Tyttö osoitti sormella ja näytti. Taulun lasi oli halki ja särö meni juuri nimen yli, mutta ihan selvästi näki että Kekkonen siinä luki.

- Lukekoon mitä lukee, mutta Stalinin se on, Poika väitti.

Siksikö se oli siellä kirkolla koulussa kun luuli Kekkosta Staliniksi? Tyttö antoi asian olla. Jos se tuli siitä tyytyväiseksi, niin olkoon.

- Minun pitää kuitenkin mennä, Tyttö sanoi.

- No mene. Sinun piti jo äsken, Poika sanoi ja nousi seisomaan. Juuri ja juuri he mahtuivat majassa olemaan seisoviltaan. Ukkonen jyrähti ja Tyttö säpsähti. Kiireesti hän kääntyi kannoillaan ja lähti horsmaluolaa pitkin tielle päin.

- Siksi minä oon kirkolla koulussa kun en oppinut lukemaan, Poika sanoi äkkiä.

Tyttö pysähtyi. - Jaa. Miksi et?

- Kun en vaan oppinut, Poika äsähti ja tuuppasi tyttöä eteenpäin. - Ala mennä, kun oot tien tukkona.

- Etkö sinä sitten halunnut oppia? Tyttö kysyi kiivetessään savista ojanpenkkaa tielle. - Luethan sinä Mustanaamioitakin.

Poika kohautti harteitaan. - Minä katon vaan kuvat. Halusin minä oppia mutta en vain oppinut.

- Minä osaan. Jos minä luen ääneen sulle joskus? Tyttö keksi.

- Ihan sama, Poika sanoi ja hymyili jo pikkuisen. - Voithan sinä lukea.

Tyttö lähti juoksemaan tietä pitkin leppäkerttukumpparit jalassa lonksuen, mutta pyörähti äkisti ympäri ja varmisti: - Ootko huomenna jos tulen majalle?

- Oon minä, Poika sanoi ja heilautti kättään.

Tyttö oli pakahtua ilosta. Huomenna olisi aika pian, ja kesälomaakin vielä pitkästi jäljellä. Tykkäisiköhän Poika Viisikoista, jos Tyttö niitä ääneen lukisi?