Tulin saunasta ja katsoin peiliin. Mikä siellä vastaan tuijotti? Se naamahan se siellä - se, jota 15-vuotiaana vannoin visusti karttavani. Silmänurkissa ryppyjä ja kahden sentin juurikasvu.

Niin että hojo hojo vaan. Tähän on nyt sitten tultu.

Mikä se on että ihmisen pitää haikailla nuoruutta? Pitäisi olla napapaita (tällä vartalolla kaikki paidat ovat napapaitoja) ja tiukat farkut (sekin sujuu ihan luonnostaan). Pitäisi olla ajan hermolla (olen koko ajan kyllä aivan hermona), tietää mitkä ovat tämän päivän trendit (tiedän kyllä mitkä EIVÄT ole) ja olla hoikka (hengeltäni olen kyllä hoikka, mutta maallinen tomumaja on kyllä päässyt hiukan laajenemaan tontin ylikin).

Tässä iässä, piirun verran alle neljänkymmenen, on odotettavissa ainoastaan kuumia aaltoja, eivätkä ne kyllä tule ainakaan Espanjanlahdelta.

Mitä ne on ne mummot, jotka vielä satavuotiaana flirttailevat mennen tullen, ja joilla on yksi ainoa ryppy (jonka päällä istuvat) ynnä elämäniloa kuin pienessä kylässä? Minä olen jo nelikymppisenä ihan kypsää kamaa. Revi siitä sitten energiaa, kun aamulla ei ole odotettavissa kuin kaurapuuroa (jos ei oo ryynit loppu) ja iltapäivään mennessä on käämi palanut kuustoista kertaa, koira paskonut lattialle (kun ei kukaan ole viitsinyt käyttää ulkona) ja jotain ruoantapaista laittaessasi poltat sen jälleen kerran pohjaan. Taas on perheellä hiiltynyttä jauhelihapihviä ja tuhannen muusiksi kiehuneita pottuja. Varsinainen gurmee.

Eikä siitä niin hirveästi ole aikaa kun oli nuori. Siinä kakskyt ja risat vuotta, tai sinnepäin. Silloin mennä
 lekutti ihan huoletonna, paukutteli huihait elämän vakaville asioille ja vuosimittarissa 20 oli jo toinen jalka haudassa. Eipä silloin herännyt joka aamu peläten mummoksi tulemista (teoriassa se olisi ollut jo kauan sitten mahdollista, mutta onneksi armas jälkikasvu ei ole vielä päätynyt lisääntymään). Jo siihenkin, että saa laardiperseensä hinattua aamukahville keittiöön, menee nykyisin liian paljon aikaa. Aurinko on jo korkealla ennenkuin haukottelu loppuu, ja kerkeää laskea ennenkuin aivot ovat käynnissä. Siinä meni taas päivä pelastusarmeijalle.

Ja entäs ne yöjuoksut? Niitä ei kerta kaikkiaan, ei missään muodossa ole. Jos joskus jonnekin menee, niin juo lasin vettä ja raakkuu jotain karaokemikkiin ihan tavan vuoksi. Ennen olin yökyöpeli; venyin kirjoitellen aamuviiteen ja olin pirteänä kehissä jo ihmisten aikoihin. Jos nukuin, nukuin koiranunta ja heräsin pienimpäänkin risahdukseen. Nyt Siippa valittaa kuorsaamisesta ja potee unettomuutta; minä taas kuorsaan kituset levällään autuaan tietämättömänä ylleni langetetuista kirosanoista eikä untani häiritse yhtikäs mikään. Pitäisi leikkauttaa nielurisat mutten uskalla. Nynny on toinen nimeni.

Pitäisi ja pitäisi... Lehdet pursuu laihdutusvinkkejä (minulle eivät vinkit enää vaikuta) ja kansiteksteissä sata ja yksi tapaa löytää uusi minä. Jumankeka, minä löydän uuden minän joka ikinen päivä. Milloin se on vessassa, milloin tietokoneella ja milloin hevonpaskaa lapioimassa. Joka helevatan päivä minä saan ahaa-elämyksen kuin salaman kirkkaalta taivaalta että herramunjee sentään, neljäkymppiä kolisee kohta rikki ja tässä se meikäakka vain on ja öllöttää. Mitä olen elämässäni saavuttanut? Mitä tulen enää saavuttamaan? Onko bingo ja päivätanssit tulevaisuuden realiteetteja vai vieläkö on elämällä muutakin tarjota kuin ajan hammasta.

Sitä odotellessa...