Se on sitten poutia pidellyt. Heinäpoutia, meinaan.

1500 heinäpaalia on nyt ladon suojissa turvassa ja toinen mokoma odottaa noutajaansa pellolla. En edes laskenut niitä miljoonia askelia, jotka päivän aikana otin traktorin perässä. Kädet on rakoilla heinäkahgon kanssa heilumisesta ja jalat muistuttavat tuhannen kilon lyijypötiköitä. Joskus iltakuuden aikaan vasta huomasin etteivät Crocsit ole ollenkaan heinäpeltokengät. Ja myös heinäpellolle kannattaa laittaa isoa suojakerrointa; paloin nimittäin niin että tuntuu että hyvä ettei savu tuprua selästä.

Siippakin makaa reporankana sängyn päällä; selkä huutaa ja jalkoja pakottaa.

Emme me toki Siipan kanssa ainoita olleet heinätalkoissa, sillä kaikenkaikkiaan porukan pääluku oli kymmenkunta. Positiivinen yllätys oli kuudentoista vanha kaupunkilaistyttö joka teki töitä siinä missä topakka maatalonemäntäkin, opetteli ajamaan traktoria ja jaksoi pakertaa aikuisten mukana loppuun saakka. Ei ollut sitä tavanomaista teininarinaa eikä sitä, että joka paikkaan pitäisi erikseen käskeä. Totesimmekin, että siitä likasta joku maajussi saa tosi tolkun emännän. Muiden ei kannata kosiakaan, kun hukkaan menee hyvä emäntäaines. Äitinsä kertoi, että tyttö oli kolme vuotta sitten saanut oman hevosen ja sopimuksensa oli pitänyt alusta saakka: tyttö on hoitanut hevosensa itse koko ajan. Sekin kertoo jo luonteenlujuudesta paljon.

Mutta nyt on sitten olo kuin mankelin läpi vedetyllä lapamadolla. Jokaista lihasta kolottaa ja hyvä kun pää kääntyy, mutta saanpahan  sanoa tehneeni oikeasti jotain. On silti jotenkin... euforinen olo.Tuotako olin sitten kaivannut; fyysistä ponnistusta, sitä että saa tehdä jotain joka näkyy - ja sitä, että pääsi hetkeksi pois kotoa. Oma teiniporukkakin yllätti: kun kuudelta soitimme, että antavat koirille ruuan ja käyttävät ulkona, kuulimme että se oli jo tehty. Peukunnosto heillekin! Ehkä eivät ole ihan toivottomia kuitenkaan.

Koska olen vaikuttanut tänään ihan muualla kuin vellikattilan äärellä, on meillä yösuunnitelmissa vielä myöhäinen päivällinen. Meillä syödään siis uusia perunoita ja Kabanossia kello 00:10 yöllä. Tyttäreni joskus sanoi, että Leevi & The Leavings teki varmaan biisin "Matkalla Motowniin" minua ajatellen. Saattaapi olla; yhtä epäpätevä emäntä taidan olla. Mutta pohjaltahan on hyvä nousta.

Ja veikkaanpa, ettei unta tarvitse tänä yönä houkutella.