Miksi minusta ei tullut kivenpyörittäjää?

Olisi niin helppoa ryllätä ison kiven kanssa pitkin raittia, ilman huolta huomisesta ja antaa hurri-
sukulaisten tulla kaikessa rauhassa leveilemään rahoineen ja Volvoineen. Silloin 70-luvulla varsinkin,
silloin oli uusinta hottia kun Volvossa syttyi turvavyön merkkivalo jos ei kuskia oltu sidottu penkkiin
kiinni.

Tuli vain tämmöinen tavallinen taatiainen, yhtä pitkä kuin leveä, yläpäässä jotain muka tukkapehkoa ja
sivuprofiili kuin Egyptin pyramidilla - levenee tasasuhtaisesti lattiaa kohti. Vaikka eilen katsottu 4D kyllä
valotti sen että jopa minua isommat tytöt pääsevät televisioon. Aihe saattaisi kyllä meikälikalla olla eri;
en ihan tällä kropalla viitsisi ruudussa pyllistellä vaikka nykytöllöt laajakulmaisia ovatkin. Eivät
kuitenkaan niin laajakulmaisia. Ja mitä siellä edes tekisin, televisiossa? Pyörittäisin kiveä?

Mitä sitten teen, sen sijaan että pyörittäisin sitä penteleen kiveä? Istun koneella, ähellän sitä sun tätä.
Suollan pääkoppani sisustaa - sen valoisampaa puolta - näppäimistölle ja sitä kautta eetteriin. Häviävät
viimeisetkin harhaluulot siitä, että minulla olisi jotain aivosoluaktiviteettia. Mustemman puolen piilotan
vaatehuoneeseen alimmalle hyllylle ja yritän unohtaa sen olemassaolon.

Jos olisin jo ala-asteella alkanut pyörittämään kiveä, tällä hetkellä yhteiskunta pitäisi minusta huolen.
Tietysti helpommalla olisin päässyt jos olisin ulkoiluttanut appelsiinia työvoimatoimistossa tai onkinut
pikkuahvenia kumisaappaalla - jotakuinkin olisi ollut tulos sama. Ihmiset olisivat hymyilleet minut
nähdessään, minua olisi taputettu päälaelle ja joskus minulle olisi joku tarjonnut rusinan. Mutta nyt
on pakko raapia rahaa kasaan tullakseen omillaan toimeen ja maksaakseen laskut. Nyt jos alkaisin
kiveä pyörittämään, tulisi pilliauto ja veisi minut pois. Nyt siis istun keskellä paperivuorta, olen muka
joku toimistohiiri ja muutun harmaammaksi päivä päivältä.

Teini tuli ensimmäisestä työpaikastaan maksettuna seuralaisena ja intosi heti holhokkinsa tehneen
kakkakikkareen. Se oli ollut hauskaa! Pienestä se on ihmisen ilo irti revittävä...

Mutta tuo kakkakikkare - tuttavallisemmin paska - on se mihin tämä elämä loppujen lopuksi kulmi-
noituu. Teet sitä tai tätä, kävit töissä tai et, pyöritit kiveä tai ongit kumisaappaalla - aina sinun on
syötävä. Tarvitset rahaa syödäksesi, eli siis elääksesi. Ja mitä siitä kaikesta saat? Kakkakikkareen
joka on teinin mielestä HAUSKA?!

Olitpa sitten presidentti, toimistorotta, luuttulotta, insinööri tai vaikka kivenpyörittäjä: se paska on
loppujen lopuksi se lopputuote mihin rahasi tarvitset. Söitpä sitten nakkarilla lihiksen tai jossain
pintaliitoravintolassa 150 euron pihvin - samanlaisen paskan sinä murjaiset viimeistään seuraavana
päivänä. Siinä vain ei ole enää rahalaitoksen leimaa, ei euron kuvaa eikä sitä voi tallettaa pankkiin.

Ei kai voi? En ainakaan ole koskaan yrittänyt. Mutta sinne se vain jää, tunkiolle - rahanarvoinen
tavara! Se, minkä eteen elimistösi teki töitä vuorokauden. Se, minkä takia kävit töissä, heräsit kukon-
pieremän aikaan, raadoit harmaassa hiirulaistoimistossasi hiirulaishommiasi ja lopulta palasit rätti-
väsyneenä kotiin vain herätäksesi seuraavana aamuna taas uuteen aamuun.

Ja kaikki vain sen hauskan kakkakikkareen takia.

Alanko sen aikoinaan totesi: kyllä elämä on läyhää.

Siis tämähän on tietenkin vain läppää ja rankkaa sellaista; ajattelin punaviiniä ja menin humalaan. Toki
on olemassa toisenlaisiakin ihmisiä kuin kaltaiseni wannabe-kivenpyörittäjät, jotka haluavat saada
kaiken helpolla ja mikä vielä parempaa, ilmaiseksi. On nimittäin niitäkin, jotka pyörittävät kiveä ihan
tosissaan - kaikki sympatiani heille.

Mutta silti - miksi, oi miksi, en keksinyt alkaa pyörittää kiveä sen sijaan että aloitin lukion? Elämäni
olisi saattanut muotoutua tyystin toisenlaiseksi...