muutti meille viikko sitten.

Ei, tämän Rampoliinin päällä ei hypitä, vaan se on aivan toisenlainen. Se on muutaman kymmenen kiloa ehtaa ajokoiraa, luppakorvat ja kolme väriä, mutta jäniksestä ei tajua tuon taivaallista. Rampoliini ei siis ole mikään puppelipoika.

Rampoliini on se, joka hyppii. Sillä on erehtymätön sisäinen kello, joka kertoo milloin on ruoka-aika. Ja kun Rampoliini näkee ruokakupin lähestyvän, se pomppii kuin vieteriukko takajaloillaan - ja korkealle. On aika mielenkiintoista seisoa ruokakuppi kädessä, kun edessä hyppii varsinainen pomppukone niin, että silmät käyvät vaivatta omien tasalla joka hypyllä. Siitäpä nimi - Rampoliini, oikein kainuulaisittain riisuttuna turhista t-kirjaimista.

Siippa on aivan myyty. Jos vielä yhtään enemmän myy, niin minä olen se joka joutuu ulkoruokintaan, ja saan ruskeita nappuloita teräskupista tietyllä kellonlyömällä.

Räyhä otti Rampoliinin vastaan saksalaisella tyyneydellä. Se askeettiset, pedanttisessa järjestyksessä olevat koiranaivot luokittelivat paikalle saapuvan nöyristelevän otuksen kategoriaan "vaarattomat", ja ylemmyydentuntoisesti se suvaitsi Rampoliinin etsiä oman paikkansa kopista. Luppa oli taas varautuneempi; se työnsi päänsä kopinovesta ja tarkkaili tilannetta. Tarkkaili niin kauan ja niin totisena, että olimme varautuneet jo isoon sotaan. Sota kuivui kuitenkin kasaan ilman yhtäkään julistusta. Hiukan aikaa nuuskittuaan kolmikko työntyi peräjälkeen koppiin ja kolmen kopla oli kasassa.

Kaikesta hyllä huomaa, ettei Rampoliinilla ole sitä aikuisen koiran tyyneyttä, mikä Lupalla ja Räyhällä on. Se käy eniten ilmi siinä, ettei koirien kopin ovessa ole enää siinä roikkunutta solukumimattoa (jos kaikki palaset keräisi, niistä saisi mojovan mosaiikkityön) ja kopin patja on päivittäin puoliksi pihalla. Lisäksi häkissä kasvanut salavantaimi on enää mustunut muisto seinän vierellä. Sisällä talossa Rampoliini menee pokkana sohvalle ja sänkyyn, eikä näytä potevan siitä lainkaan huonoa omaatuntoa. Kärsivällisesti se hinaa itsensä sohvalle, kun saa käskyn poistua sängystä. Ja päinvastoin. Toki koirilla on oma Sohva, mutta jostakin syystä se ei Rampoliinille kelpaa. Se ei suostu edes nostamaan tassuaan siihen. Koska meillä ei koirat ole koskaan vuodettamme jakaneet, meillä taitaa olla Rampoliinin kanssa vielä tie taivallettavana. Pitää tehdä selväksi, mikä on hyihyi ja mikä hyyyvä. Luppa ja Räyhä seuraavat Rampoliinin touhuja alta kulmiensa; Luppa ei laiskuuttaan viitsi ottaa osaa koulutustalkoisiin edes esimerkinomaisesti, ja Räyhä asettuu viileästi aina kaiken yläpuolelle kuin Aatu H. aikoinaan. Tuumii varmaan, että antaahan pojan touhuta.

Mutta jospa tää koiramainen elämä pikku hiljaa tästä lähtisi tasoittumaan.