Siippani on Suuri Valkoinen Metsästäjä. Ja sitäpaitsi; hän on siinä luvattoman hyvä. Kylpyhuoneeni lattialla lojuu tällä hetkellä Masse Majava, ja sen pikkuveljen nahka on jo pakastimessa. Minä istun tietokoneella. Tulin tähän sen jälkeen, kun olin raakkuvalla äänellä ja naapureita tunteettomasti kiduttaen kähissyt Tommi Läntisen biisejä karaokeversiona niin että ikkunanpokatkin kutistuivat järkytyksestä ja meillä varmaankin vetää ensi talvena. Sen lisäksi että työntää.

Elämäni realiteetit siis tällä hetkellä ovat nämä.

Kun metsästyskausi alkoi, lähti Siippa aamusella kuin nakki haulikosta ja oli jo perillä silloin, kun kukko vasta tsiigaili vasemmalla öögalla maailmanmenoa ja mietti kurkkuaan karaisten mitähän kello on. Minä haukottelin vielä keittiön pöydän äärellä naama ammollaan, kun Siippa jo tarmoa uhkuen palasi retkiltään samoihin aikoihin kuin tavan taatiaiset vasta alkavat heräämään. Siippa oli kuin vihreään verhoutunut elosalama, kertoi suunnitelmistaan kädet heiluen ja silmät palaen. Rivien välistä luin, että osanani ovat yksinäiset illat.

Enpä siitä pahoillani ole; kera teemukin voin kyllä käpertyä sohvannurkkaan katsomaan jonkun niistä kymmenistä katsojaansa odottavista elokuvista. Myötäelää onnettomien kohtausten aikana ja tuhista kuin raivo härkä sopivissa kohdissa. Sulkea silmät epäloogisuuksilta. Ja tehdä se mitä en koskaan yhteisissä elokuvailloissa saa tehdä: ladata pyörimään vanhan mustavalkoisen leffan, kuten Casablanca ja nyyhkiä sata nenäliinaa märäksi.

Viime viikonlopun olin kumminkin Siipan mukana, armoitettuna hutunkeittäjänä. Siipalla nimittäin oli kauan ja hartaasti suunniteltu viikonloppu ystäviensä kanssa, ja koska a) paikka sijaitsi todellakin keskellä ei-mitään, sillä lähimpään asumukseen oli kaksinumeroinen määrä kilometrejä, ja b) ruokahuoltoa oli hankala pyörittää metsästä käsin, oli minun osani pakata kimpsuni ja kampsuni ja hypätä messiin. Sinänsä olin otettu; yleensähän miesväki lähtee keskenään moisille retkille nimenomaan unohtamaan arkihuolet ja kulahtaneen eukon. Toisaalta Siipalla oli ketunhäntä kainalossaan (siinä missä ei ollut taljajousi), saipahan takuuvarmasti lämpimän ruuan ja johdottoman vuoteenlämmittimen.

Siellä minä sitten lojuin päivät pääksytysten kuin ylikasvanut, vääränvärinen Lumikki keskellä metsää olevassa mökissä vanhoja Regina-lehtiä lukien, kun kuusi metsämiestä lähtivät aamuvarhaisella kuin kääpiöt kaivokselleen, palatakseen taas illan pimetessä soppakattilalle. Pahaa noitaa ei omenoineen ollut, mutta mökkiä kierteli uteliaana isokokoinen uroskarhu - ja sen verran minullakin itsesuojeluvaistoa oli, etten uhmannut jylhää luontoa ja lähtenyt lenkille limenvihreissä lenkkareissani, varsinkin kun kuulin, että sen karhuherran kaikki kaverit odottelivat hiukan ujompina metsän siimeksessä. Kuulin senkin, että seutu oli karhujen asuinaluetta ja siellä oli ihminen sulassa sovussa eläinten kanssa. Vasili-karhu tutki kaikessa rauhassa roskikset jo ennen kukonlaulua ja sen aamullisesta kyläilystä oli merkkinä enää aamukasteisella pihalla verkalleen etenevät tassunjäljet. Melkein yhtä isot kuin omani. En minä sentään mikään Kultakutri ollut joka jakoi puurolautasensakin mesikämmenten kanssa, joten viihdyin mainiosti Reginani kanssa soppakauha aseenani ja mökin ovi visusti teljettynä aina siihen saakka, kunnes metsämiehet illalla saapuivat.

Mutta vaikka kuinka olin lähes silmäkkäin pantakarhun kanssa katseidemme kuitenkaan kertaakaan kohtaamatta, nautin silti luonnosta ja hiljaisuudesta. Istuin pitkän tovin kuistilla, tuijotin taivaanrantaan laskevaa aurinkoa. Kuuntelin, miten linnut hiljenivät yksi kerrallaan, miten tuuli järven pinnalla hiljalleen tyyntyi ja vesi maalasi peilipintaansa vielä vihreän rantamaiseman. Miten hämärä levitti tummaa huppuaan suojaksi yötä vastaan ja peitteli hellin kävin luonnonlapsensa aamua odottamaan. Haistelin mille metsä tuoksui sateen jälkeen ja vihasin sitä kiviviidakkoa jossa itse jouduin elämään ahdistettuna kuin pinottavaan Orthexin muovikoriin kahlehdittu tarhapöllö. Kadehdin syvästi metsiköissä rämpiviä miehiä, olisin halunnut olla siellä missä tapahtuu. Luonnossa. Jos en muuta, niin istumassa ja kuuntelemassa hiirenhiljaa sitä suurta hiljaisuutta, jossa kuitenkin on kaikki maailman äänet. Miten pieneksi sitä silloin tunteekaan itsensä. Pieneksi mutta arvokkaaksi.

Aikanamme sieltä sitten palasimme maalliseen oloomme, kerrostalokuutioon missä vesi tuli ja meni, samoin kuin nuoriso. Aidosti onnellisia olivat Rättikorva ja Räyhä, eivät olleet pysyä nahoissaan kun näkivät meidät reppuinemme. Räyhällä korvat olivat pitkin niskaa niin että naama näytti valtavalla klyyvarilla varustetulta saimaannorpalta ja Rättikorvan häntä kolisi kaikkiin seiniin kun sen peräpää vatkasi holtittomasti villiintyneen hännän mukana. Arki oli alkanut taas.

Iltasella ajaa hurautin heittämässä teinivintiön sairaalaan tutkimusjaksolle ja takaisin tullessani sitten kuulin radiosta runon, jonka kirjoittaja jäi minulle tuntemattomaksi. Minusta se oli hieno, vaikkakin synkkäsävyinen. Se meni näin:

    Älä muistele sitä että olen ollut paha.
    Olen kai minä joskus ollut hyväkin?
    Olen, mutta en ole mitään.
    Vain tyhjänpäiväinen ihminen,
    tyhjässä elämässä,
    saamatta mitään aikaan,
    jättämättä mitään jälkeensä.
    Älä siis muistele minua pahalla,
    muistele niillä muistoilla jotka saavat
    hymyn huulille.
    Olihan niitäkin?
    Sillä minä olen nainen,
    joka oppi lentämään.

Minusta runo oli kertakaikkisen hieno, ja jäin sitä makustelemaan. Koska ei minulla ollut kynää eikä paperia, naputtelin tekstiviestin. En jostain syystä saanut sitä tallennettua puhelimeeni, joten sain siinä ajaessani kuningasidean: laitanpa viestin Siipalle, niin se jää minulle lähetettyihin viesteihin. Siis tuumasta toimeen, klikkasin vihreää luuria ja sinkautin piipiin matkaan.

Välittömästi soi puhelin, ja Siippa tivaa mikä tuo viesti oli. Sydän kuulemma hakkaa ja kädet tärisevät. Minä siinä iloisena ja itsestäni ylpeänä selitän, että se on runo jonka juuri kuulin, ja miksi niin? Oliko Siippaakin runo rouhaissut niin syvältä - vaikkei Siippa mitään runoja harrastakaan.

Eipä ollut rouhaissut runo kulttuurisuonta, vaan ihan reaalielämää. Siippa oli nimittäin pelästynyt ja luullut minun seonneen. Viesti kuulemma oli kuin itsemurhantekijän viimeinen puheenvuoro.

Meni tovi vakuuttaa Siippa siitä, ettei minusta niin helpolla eroon pääse. Viime kevät mankeloi nimittäin minusta sellaisen sisupussin, että ymmärrän tosi hyvin sen ettei elämää eurolla osteta. Se ansaitaan ja siksi sen on liian kallis tuhottavaksi.

Toisekseen; jos Siippa olisi minulle moisen viestin pistänyt, olisin saattanut käsittää myös ihan samalla tavalla. On siinä sen verran synkkä sävy.

Mutta koskettava on runo, vieläkin. Varsinkin sellaisen naisen mielestä, joka ei osaa lentää.