En onneksi muista syntymääni.

Ensimmäinen muistikuva on sellainen joskus 70-luvun alusta , että mennään mummolaan. Ilta-auringon
pitkät varjot koskettavat portailla seisovaa mummoa ja minä puristan lujaa äidin kädestä. Mummolla
on aina Kovia Pastilleja jemmassa, ja aina sieltä peltirasiasta yhden saa.

Tai ihan oikeammin ihan ihan eka muistikuva on, että mummi pesee mun takapuoltani vaalean-
vihreässä muovivadissa - olen siis vielä jotain vaippaikäinen. Äiti väittää, ettei tuommoista
muistikuvaa voi olla; kukaan ei voi muistaa noin vanhoja juttuja eikä mummolassa sitäpaitsi koskaan
ole ollut vaaleanvihreää vatia. No, kai se äiti tietää - äitihän tietää kaiken.

Sitten muistan yhden kesän, olin varmaan päässyt ekaluokalta tai jotain. Naapurissa oli äksy Valtti-
niminen suomenhevosruuna, joka oli ensirakkauteni. Valtilla oli iso, monen hehtaarin metsälaidun,
ja sinne aina livahdin. Istuin aina pohjoisrinteellä ison kiven takana, niin ettei kukaan näkisi. Minulla
ei ollut lupa mennä sinne, koska Valttia pidettiin vihaisena. Ei Valtti koskaan minulle vihainen ollut,
enkä sitä osannut pelätä ollenkaan. Valtti oppi tulemaan piilopaikkaani aina kun näki minun livahtavan
aidan alta, ja siellä me sitten istuimme tuntikausia. Vanha suomenhevonen ja minä, pikkuinen pellava-
pää koulutyttö. Maailmani kaatui, kun eräänä päivänä näin Lihakunnan auton vievän Valttia pois.
Itkin päiväkausia. Päivästä toiseen vaelsin piilopaikkaani katselemaan järvenselälle porkkanapussin
kanssa. Valtti ei enää tullut, tiesinhän minä sen, mutta se oli tapani surra.

Minulla ei ollut ihan pienenä hirveästi kavereita. Jostain syystä en tullut tyttöjen kanssa toimeen,
minua kiinnostivat vain hevoset ja autot - toisia tyttöjä Barbienuket ja nukkeleikit. Naapurustossa
olevien poikien kanssa leikin enimmäkseen, opin kaiken tietämisen arvoisen mopoista ja sarja-
kuvista. Kiipeilin puissa, tein koiruuksia ympäriinsä, pelottelin nuoremmat sisarukseni niin etteivät
vielä aikuisinakaan uskalla mennä kellariin yksin. Pellonpientareilta keräsin metsämansikoita heinän-
korteen ja istuin tyynenä kesäiltana rantakivellä mansikoitani syöden. Elämä oli suhteellisen
huoletonta, ainakin silloin kun ei äiti ennättänyt nakittaa tiskivuoroon tai viemään heiniä vasikoille.
Maalaistalon tyttönä opin työntekoon jo varhain; mitään en saanut ilmaiseksi, ja viikkorahatkin
oli ansaittava.

Haaveilin omasta hevosesta, ratsastelin lehmillä hevosen puuttuessa ja hiukan yli kymmenvuotiaana
olin lähellä sijaitsevalla ravitallilla kuin työmies. Karkasin koulun jälkeen tallille, josta äiti sitten minut
kiukkua tihkuen illalla haki läksyntekoon. Olin neljäntoista, kun sain ensimmäisen "oman" hevosen;
sitä iloa ei kuitenkaan kestänyt kuin puolitoista vuotta. Eläinlääkäri laittoi upealle valkoiselle
oriilleni piikin, joka oli sen matkalippu vihreille laitumille. Äkillinen sairaus vei luotettavan ystävän.
Olin tuon yön jälkeen kolme vuorokautta lukkojen takana huoneessani, en halunnut syödä enkä
juoda. Halusin vain hevoseni mukaan, missä se sitten olikaan.

Vuodet kuluvat. Ihmiset, ajat, eläimet, rakennukset muuttuvat. Maailma muuttuu. Silmäkulmiin
ilmestyy ryppyjä ja alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, että se mitä on pitänyt ikuisena ei olekaan ikuista.
Aika valuu sormien välistä kuin hiekka; jossakin kohtaa pysähtyy ja ajattelee, että tässäkö tämä
olikin tämä elämä?

Jos saisi mahdollisuuden, kääntäisikö ajan pyörää taaksepäin? Muovautuisiko sitten samanlaiseksi
kuin mitä nyt on? Vai muuttuisiko itselleenkin tuntemattomaksi?

Nyt isona huomaan, että olen vieläkin se outo otus. En jaksa keskittyä naistenlehtiin, en muoti-
ilmiöihin enkä juoruihin tyttöjen kesken. Toki minulla ystäviä on, mutta hengeltäni olen erilainen.
Jos minulle puhutaan sisustuksesta ja vaatetrendeistä, ne soljuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta
ulos. Jos taas alan puhua siitä mitä parhaiten osaan, kuten esim. hevosista tai tietokoneista, minua
katsotaan kuin olisin juuri laskeutunut Zong-planeetalta.

Ulospäin olen se hauska tyyppi, jolla on vastaus kaikkeen. Sisältä olen yhä se pieni tyttö rantakivellä
heinänkorsi metsämansikoista notkuen, pää täynnä miljoonia suunnitelmia. Muutama niistä
suunnitelmista on toteutunut, suurin osa niistä on täysin järjenvastaisia.

Ihmisellä on oltava kuitenkin unelmia; vain silloin on tulevaisuutta. Vain siten selviytyy tässä pahassa
maailmassa, jossa kovuus on vaatimus ja vahvuus itseisarvo.